Eilen olin niin totaalisen kypsynyt kaikkeen että otin ja lähdin käymään kaupungilla. Oli ihan sattumaa, että sattui olemaan perjantai-ilta. Esikoinen oli pihalla leikkimässä, huiskutti vain. Kakkonenkin vain heippasi tyynesti vaikka on pitkään roikkunut minussa kolmivuotiaan vimmalla, ja kuopus, ah tuo kuopus. Huiskutti niin että oli horjahtaa nurin, hymyili koko tahmaisella naamallaan. Ei tietoakaan mistään eroahdistuksista! Kylläpä tuntui askel keveältä matkalla junalle.

Kaupungilla oli sitten tosi tylsää. Tässä elämänvaiheessa, epätyypilliseen aikaan saatujen lasten ja parin muuton jälkeen kaikki sosiaaliset siteet ovat kutakuinkin irtipoikki. En ole kovinkaan sosiaalinen, en tunne pakottavaa tarvetta jakaa pääni sisältöä toisten kanssa, joten seuraa ei sitten löydy edes silloin kuin sitä kaipaisi. Kävin yhdellä ennen elokuvaa ja kuuntelin puolella korvalla työkaverusten juttuja velloen samalla itsesäälissä. Elokuva oli tosi huono ja lippukin kallis (muistan kun ne maksoivat Oulun Formiassa 25mk, miten ne voivat nyt maksaa 10e?) ja kotimatkalla jouduin juoksemaan junaan. Kotipysäkillä tajusin että jaloissa on tosiaan jotain vikaa, viimeinen kilometri pysäkiltä kotiovelle oli tuskallinen. Suvussa on reumaa ja nivelrikkoa. Niin että jipii.

Kotona mies sitten kertoi että kuopus oli nukahtanut kainaloon muutamassa minuutissa kaipaamatta rintaa, ja isommatkin olivat taintuneet varsin soveliaassa ajassa. Nyt minulla olisi liikkumisen vapautta, mutta mitä ihmettä minä sillä teen?