Olin muutama päivä sitten seuraamassa esikoisen tanssituntia. Paikalla oli kymmenkunta noin kymmenvuotiasta lasta. Opin sen, ettei esikoinen ole tainnut periä ruumiinrakennettaan minulta. Esikoinen pysyi täydellisesti rytmissä, venytti itsensä kauniisti ja pitkälle, oppi uudet askelet samantien. Eräs tyttö herätti minussa valtavan lämpimän tunneaallon; kertaakaan askelet eivät osuneet tahtiin, venytysten aikana hän makasi takkuisen ja solmuisen näköisenä kimppuna, eikä huomannut että askelet vaihtuivat uusiin. Kaikki kunnia opettajalle. Kaikilla lapsilla oli hauskaa, kaikki saivat positiivista palautetta. Ehkä olisin itsekin aikoinani jatkanut rytmistä voimistelua, jos meillä olisi ollut tuollainen opettaja. Ehkä minulla olisi nyt jonkinlainen kunto, ehken saisi rasitusvammoja aina pienenkin liikuntayrityksen jälkeen?

Kauhukseni olen huomannut, että vuosi vauva liinassa kävelyä ja puoli vuotta kolmivuotiaan vauhtia on surkastuttanut jalkojen lihakset niin, etten nykyään edes kykene ottamaan pitkää, reipasta askelta! Venytyksiä olen vihannut ala-asteelta asti. Tyttöjen liikunnanope, Pärimanni, väänsi ja painoi meitä tyttöjä spagaattiin väkisin, niin että jouduimme kiljumaan kivusta. Jotain tarttis varmaankin tehrä. Viskipullo kouraan ja venyttelemään? Muuta ei tule mieleen. Ellei nyt sitten voisi vaihtaa kroppaa jonkin urheilijan kanssa vaikkapa kuukaudeksi. Kun minä opettelisin käyttämään tätä urheilijan kroppaa oikein, niin tämä urheilija tekisi lujasti töitä ja pistäisi minun kroppani kuntoon. Sitten omaan kroppaani palattua sitä kuntoa olisi minunkin helppo pitää yllä, ihan niinkuin siinä kotimaisessa siivousohjelmassa!