Tässä sairastellessa hyviä blogausaiheita on kävellyt vastaan eri medioissa ainakin puoli leegiota, mutta minä en jaksa ajatella muuta kuin kipeää napaani. Isä ja pikkusisko lähtivät aamulla, mies meni töihin, ja arvelin pärjääväni loistavasti kunhan ei vain tarvitsisi pestä kuopuksen pyllyä. No, hehheh, ei varmaan kauheasti tarvitse arvuutella rymähtikö vaippaan iso liisterikakka vai ei.

Lähipiirissä on viime aikoina useammallakin rintamalla käyty keskustelua siitä mikä kaikki on äidin työtä, mihin kaikkeen on äidin venyttävä. Hämmästyttävän yhtä mieltä olen niiden huomioiden kanssa joiden mukaan muitten huushollissa paljon suuremmat laiminlyönnit ovat tavallaan sallittuja kuin omassa. Ymmärtäähän sen että imuroinnit jäävät väliin lattiapesusta puhumattakaan, kun on uusi tai edes kohtalaisen uusi vauva talossa. Sairastamiset luonnollisesti pysäyttävät kodinhuollon, tärkeintähän kuitenkin on, että lapset tulee hoidettua, että he saavat syödäkseen ja kohtalaisen puhtaat vaatteet. Mutta samat säännöt eivät pädekään enää omassa kodissa. Ei sitä nyt vaan voi olla ja öllötellä kun tiskipöytä notkuu ja villakoirat ärhentelevät nilkoissa. Lukekaa lapset vaan itse, äiti äkkiä laittaa pyykit kuivumaan ja jynssää tuon lattian tuosta ruokapöydän alta. Yksi maailmankaikkeuden suurimpia mysteereitä on varmasti se, että vaikka täällä raataa niska limassa aamusta iltaan, taukoja pitämättä, niin se ei missään näy. Silti on sotkuista ja epäsiistiä.

Olinkin ihan oikeasti tulla hulluksi tuossa keväällä, kun en koskaan käynyt yksin missään, minulla ei ikinä ollut sekuntiakaan nk "omaa aikaa" ja aina oli joku iholla kiinni, ja raskasta fyysistä työtä riitti siitä sekunnista kun aamulla silmänsä auki repäisi siihen, että epätoivoissaan vaipui sänkyyn harmissaan siitä ettei ehtinyt saada kaikkia töitä hoidettua. Samaahan oli jatkunut keskimmäisen syntymästä saakka, eli aika tasan kolme vuotta. Joidenkin mielestä varmasti tulinkin hulluksi, silloinhan minulla oli vielä vyötäisille ulottuvat hiuksetkin - nyt ei. Onnekseni minulla on käsittämättömän ihana ja järkevä mies. Hän alkoi varovasti työntämään minua pois kotoa, käymään elokuvissa ja yksin lenkillä, ja yhtäkkiä elämässä alkoi olla muutakin kuin ikäviä, kylmän kaurapuuron makuisia velvollisuuksia.

En nyt halua sanoa että vastaus kaikkien kotiäitien väsymiseen olisi poissa kotoa vetetty aika, ei se ihan niin yksioikoista ole. Sen uskallan kyllä ääneen sanoa, että jokaisella ihmisella tulisi olla mahdollisuus tehdä jotain, joka on itsestä kivaa - ei ehkä kovin radikaali ajatus muualla kuin kotiäitipiireissä. Joku haluaa tökkiä neulalla villaa styroks-palloon, minä haluan käydä Sydän, sydämen keikoilla.

Se vain on suuri harmi, että useimmat tällaiset henkireiät maksavat, jolloin köyhä onkin aivan eri asemassa kuin normaalituloinen. Yleensä siis saa tuntea nahoissaan epämääräistä syyllisyyttä siitä että on hauskaa, ja lisäksi vielä kirvelevää harmia siitä että syö koko perheen taloutta. Omalle mielenterveydelle on mahdotonta laskea hintaa, mutta leffassa käymällä kulutan noin kahden, kolmen päivän ruokarahat. Joskus sitä ei kuun lopussa huomaa, mutta niin kuukausina kun sen on huomannut häpeä on ollut ihan hirveä. Mies pystyy onneksi syömään yliopistolla ihan kohtuulliseen hintaan lounaansa ja lapset pitävät kaurapuurosta, joten olen sitten kärsinyt nälkäni ihan itsekseni, tuntien luonnollisesti musertavaa häpeää.

Tiedän että tämä aika kestää vain muutaman vuoden. Pian voin viedä lapset hoitoon ihan hyvillä mielin ja tehdä jotain leffassa käymisen rahoittamiseksi, mieskin valmistuu ja löytänee töitä. Elämä(tm) on kuitenkin tässä ja nyt.