Rakas pieni blogini,

eikö tämä jo riitä? Luulin jo että sukulaisten avulla selviämme Kelan ääliömätkyistä, että olin jo toipunut leikkauksesta lievää haavojen kirvelyä lukuunottamatta, että lapset parantuivat kuumeesta ilman kaukana olevaan terveyskeskukseen raahautumista ja kalliita lääkkeitä ostamatta. Luulin että kotikin pysyy ihmissiistinä kunhan pidän tietokoneen aamupäivät kiinni ja paiskin töitä ihan reippaasti, ja kudon vasta illalla. Luulin että säät kylmenevät vihdoinkin ja saamme oikeaa lunta.

Nyt sain kuulla että uudet naapurit, joihin ollaan tutustuttu ja joista on iloittu, joutuvat muuttamaan pois asunnossa havaitun massiivisen homevaurion takia. Ei kaiken toivottomuuden takaisin päälle kaatumiseen tämän kummempia tarvittu.

Kun vietin muuton jälkeen vuoden ilman ainuttakaan irl-juttukaveria, opin etten sittenkään ole mikään erakko. Kyllä tässä yhtiössä muitakin äitejä on, mutta suoraan sanottuna ei yhtään ainutta sellaista, jonka kanssa jaksaisi olla. Töissäkin ovat, niin etteivät jaksaisi olla minun kanssani vaikka minä haluaisinkin.

Voi kun voisi kömpiä peiton alle ja maatua sinne.