Sunnuntaina muistui elävästi mieleen, miksi olin päättänyt olla ikinä koskaan enää menemättä elokuviin katsomaan nimenomaan kauhua. Elokuvan The Descent - loukussa päätyttyä ääneni oli käheä kirkumisesta ja varmasti vieressä istunut ihminenkin oli päättänyt olla koskaan ikinä enää menemättä elokuviin katsomaan nimenomaan kauhua. En sentään tarrannut hänen käteensä kuten siskoni ennen muinoin. Elokuvan edetessä pystyin laimentamaan reaktioni nenäliinan syömisen ja kaulahuivin kasvoilla pitämisen ansioista pelkkään koko penkkiriviä hytkäyttävään säpsähdykseen.

Enkä tule ikinä koskaan menemään minkään kokoiseen luolaan.