Työn päivät olivat ja menivät, ihan kunnialla selvisimme tänäkin vuonna. Minä olen ollut julma, ilkeä ja katala miniä, enkä ole suostunut viettämään joulun joulua anoppilassa. Tapanina voi jo tavata, mutta aaton ja joulupäivän vietämme oman perheen kesken, kiitos vain. Sitä kummemmalta tuntuukin seurata vierestä vaikkapa naapurilapsiperheiden joulua, joka minun silmääni näyttää lähinnä päättömältä singahtelulta pisteestä A pisteeseen B pisteiden Q, W ja Z kautta. Jostain syystä yhtälöön kuuluu tiivisti hirvittävä määrä myrkyllisiä joulutähtiä, joita muuten pidetään pari viikkoa pimeässä jotta niiden lehdet punertuisivat. Ehkä niiden pimeys tarttuu sitten ihmisiinkin ja saavat heidät puolestaan punoittamaan sitten aattona. 

Te olette varmasti lukeneet jo kymmenittäin joulunvieton selostuksia, joten mainitsen vain asian joka teitä saattaa aidosti kiinnostaa. Aaton aattona noin klo 00.20 (eli siis jo aattona) huomasimme kauhuksemme yhdessä kera miehen, että joulupukinvarustuksesta puuttui parta, tuo olennainen osio. Mitä tekee kotiäiti? Puhkeaako itkuun tahi kiroiluun? Lähteekö taksilla etsimään aukiolevaa kioskia? Höpöhöpö. Kotiäiti ottaa hiusharjan, sakset, narua ja lasten pulkasta valkean lampaantaljan. Eikä aikaakaan kun pukki sai ylpeillä hyvin luomulla kierrätysparralla! Täydestä meni, olisi varmasti mennyt myös aikuisyleisöönkin.

Haluan vielä julkituoda, että olen rökittänyt mieheni Carcassonnessa jo kahdesti. Mieheni on pelannut myös SM-kisoissa Ropeconissa ja on aina ennen ollut inhottavan ylivoimainen, mutta mennyt on hänen valtansa aika! Hohoo!

Jos en päivittele hetkeen, johtuu se saamastani hienosta novelli-ideasta. Päivittäinen nettiaikani on surullisen pieni, ja esikoisen joululoma pienentää sitä entisestään. Käytän siis koneellaoloaikani tästä lähtien kirjoittamiseen. Käsinkirjoittamiseen mahdollisesti soveltuva aikahan menee täysin kutomiseen. Voisin kyllä julkaista tuotokseni täällä, kunhan olen siihen tyytyväinen. Aiheena on joulupukinkasvattamot ja niiden toiminta nykypäivän Suomessa.