Olen köyhälle hyvin vaarallisessa mielentilassa. Tulevaisuus näyttää hyvältä, hyvät hyssykät sentään! Saa nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu. Veikkaan edelleen rajua fyysistä vauriota jollekulle lapsista niin että emme pääse matkustamaan, mutta ainahan se elämä on onnistunut yllättämään. Pelkkä vuodatuksen alhaalla olo ei riitä nillityksen aiheeksi näin karaistuneelle.

Keskimmäisemme taitaa olla runonlaulajien sukua. Viittä vaille neljävuotiaana hän oppii ulkoa sanoja häkellyttävän nopeasti mitä yllättävimmistä kappaleista, viimeksi rallatteli antaumuksella Värttinän Oi Dai -levyltä punastuttavinta kappaletta. En kyllä tiedä mitä sanoa, jos hän alkaa kysellä mitä siellä sängyssä peiton alla sai. Keskimmäinen keksii myös omia lauluja. Viimeisimmässä hitissään hän lauloi pienestä vauvasta, Huomenpelosta, jolta kuoli äiti ja isä. Tarinalla oli onnellinen loppu, sillä kylässä kävi täti joka huomasi että pikku Huomenpelko asui yksin, ja jäi asumaan hänen kanssaan. Myöhemmin Huomenpelko sai myös uuden isän. Nimestä voisi päätellä, että lisää vaikeuksia on edessä.

Ja pakkasistakin sitten selvittiin. Yhdyn muiden taivasteluihin, ja totean että ei se pelkkä pakkanen mitään, mutta se lihan pirstova tuuli jo vähän häiritsi. En kauheasti pidä siitä tunteesta, kun sietämätön kipu paisuu ja tiivistyy pahoinvoinniksi rintalastan alle. Ensimmäisiä kertoja myös harmitti asua tässä rikkaiden asuinalueen vieressä. Yhtenä päivänä oli pakko käydä kaupassa, enkä todellakaan halunnut jäädä odottelemaan ehkä tulevaa bussia, joten käveltävä oli täydet kaksi kilometriä. Jalankulkijoista tyhjällä tiellä tuli vastaan lähinnä valtavia maastureita, joissa istui pulskia ihmisiä toppatakeissaan juomassa kahvia. Köyhä se sitten taapersi siellä tiellä vedet silmissä ja itku kurkussa, mutta oli sentään iloinen siitä että oli voinut jättää lapsiparkansa kotiin.