Tiedättekös mitä olen hautonut täällä pari päivää? Tämän blogin lopettamista. Lueskelin ensimmäistä kertaa vanhoja merkintöjäni lävitse, ja huomasin matkan varrella unohtaneeni alunperin kunnianhimoisen tavoitteeni luoda jotain jolla olisi alku, pari draamallista huippukohtaa ja loppu. Luulen, että tässä kohdassa olisi aika hieno loppu.

Alkutilanteessa olin reilusti ylipainoinen, selkeästi masentunut (nyt sen vasta tajusin itsekin) ja kituköyhyydestä ja neljän seinän sisällä vanumisesta johtuen ulkoisesti melkoisen nuhjuinen. Enteellisesti vain kolme päivää ensipostauksen jälkeen uskaltauduin ensimmäiselle Sydän, sydämen keikalle tilanteessa, jossa roskapussinkin vieminen yksin tuntui vähän ahdistavalta. Se taisi olla ensimmäinen selkeä käänne joka johti nykytilanteeseen. Nykyään käyn töissä ja elätän tätä perhettä, pystyn, osaan ja haluan liikkua kodin ulkopuolella yksinkin, olen hoikistunut ja ulkonäköäkin tulee ainakin jossain määrin hoidettua, ja mikä tärkeintä, tiedän mistä pidän ja osaan vaatia itselleni tilaa olla. Ne pari draamallista huippua voisivat olla vaikkapa pään ajeleminen ja jokin niistä blogitapaamisista, joissa huomasin osaavani sittenkin jutella vieraiden ihmisten kanssa, ja sen tajuaminen, että tätä blogia ihan oikeasti joku lukee, ja vieläpä pitää tästä. Tässä yhteydessä kiitokset Raisalle.

Lopuksi sopisi hienosti tämä tilanne, kun Metallican keikka lähestyy ja uskaltaudun siis itsenäisesti ulkomaille asti toteuttamaan sitä melkein ainoaa haavetta, joka on pysynyt matkassa läpi tämän aika tiiviin prässin jonka tuloksena minusta on tullut kunnollinen kolmen lapsen perheenäiti. Tämmöinen aika tyypillinen häivytys siis; sankari ratsastaa auringonlaskuun kohti hienoa tulevaisuutta, ja kamera jää nielemään pölyä.

En vielä tiedä onko tämä loppukiitos ja se loppuhäivytys, vai pelkkä takinkääntöilmoitus, jolla ostan itselleni oikeudun kirjoittaa ihan tavallista blogia; tai ehkä paljon laajempaa kaarta. Miksei nuoresta, köyhästä perheenäidistä keski-ikäiseksi isojen lasten äidiksi? Tai ehkä edelleen isojen lasten äidistä ja museonjohtajan vaimosta opiskelijaksi? Tämä kirjoittaminen on kuitenkin hauskaa.

Nyt on Sinullakin, hyvä lukija, tilaisuus sanoa sananen.