Kesäkuun alun Metallica-reissun jälkeen on ollut hieman pelokas olo: siellä kun oli niin kivaa, että pakostakin siitä seuraa jotain ei-niin-kivaa. Elämässä yleensä seuraa. Sen jälkeen tapahtui kuitenkin vain lisää ja lisää kivoja juttuja, ja aloinkin jo luulla, että ehkä tässä onkin kyse isomman skaalan asioista, ja että menneet ikävyydet saavat nyt hetkiseksi hyvityksekseen kaikkea kivaa.

Mene ja tiedä, mutta nyt on ihmisen työpaikka vaakalaudalla. Työttömäksi jääminen ei ole vaihtoehto Kela-allergian takia - olinhan minä kymmenen kuukautta työtön ja sain koko ajalta huimat 300 euroa. Enää kotihoidontuella kärvistelykään ei innosta, kun ehti jo tottua ehjiin vaatteisiin, hedelmiin ja satunnaiseen riekkumiseen. Lokakuun alussa pitäisi siis varmaan keksiä jotain. Sinänsä tuntuu kyllä vähän epäreilulta, taidan olla ainoa tyyppi tuolla monen sadan ihmisen laumassa joka oikeasti arvostaa sitä työpaikkaa. Saako kirota? Ei varmaankaan? Pitää harjoitella tätä köyhän nöyrää ja hiljaista hymyä taas.