Vielä kotiäitinä ollessain viikonloput olivat niitä päiviä, kun ei päässyt kauppaan, ja joiden takia oli siis vain ostettava maitoa etukäteen. Ei sen kummempaa. Mutta nyt, kaksivuorotyön riepotellessa minua oman vihlovaäänisen pillinsä mukaan minä vihdoin ymmärrän, mikä on viikonlopun funktio.

Viikonloppuna on tarkoitus manata mennyttä raskasta viikkoa ja manata myös tulevaa raskasta viikkoa. On tarkoitus tehdä myös viikolla rästiin jääneet kotityöt, sillä vaikka mies hoitaakin sujuvasti kaiken minkä minäkin hoidin kotona ollessani, minä en hoida sujuvasti kaikkea sitä minkä mies hoisi opiskellessaan. Että omia mokia sitä tässä paikkaillaan, on jo imuroitu ja luututtu ja pesty pyykkiä, vielä pitäisi petivaatteet tuulettaa.

Viikonloppuna olisi tarkoitus tehdä myös perheen kanssa jotain kivaa, että näille omilla ihanille kullanmurusille jäisi lapsuudesta jotain muistojakin. No, kaksi leffaa katsottiin jo, ja ne olivat molemmat virhevalintoja. Tiukaksi menee jos tulevaisuudessa pitää tosiaan löytää elokuva, jossa ei mm. syödä lihaa. Lihansyönti iljettää keskimmäistä, joka omaa meidän lapsistamme kaikista kovimman äänen joka peittää television äänen vaikka sen vääntäisi kuinka kovalle.

Yhteisen tekemisen merkeissä tässä olisi tarkoitus suunnata vielä Kaivopuistoonkin, soittaahan siellä sentään Värttinä, joka on niitä harvoja yhtyeitä joista me miehen kanssa molemmat pidämme. Sitä ennen soittaakin sopivasti Tundramatiks, uskolliset lukijani muistanevat että olen jo pidemmän aikaa yrittänyt viedä miestäni sitä katsomaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Lapset kuitenkin vastustavat juna-ratikka-jäätelöä viltinpäällä -suunnitelmaa niin ihailtavan tehokkaasti ja kovaäänisesti, että nähtäväksi jää jaksammeko niin suuritöistä suunnitelmaa toteuttaa. Kun pitäisi varmaan vähän levätäkin. Se taitaa olla se ainoa viikonlopun tarkoitus, jota en nyt kykene täyttämään.