Perjantain Metro tarjoili taas etusivullaan aimo annoksen tämän blogin perusideaa tukevaa informaatiota otsikollaan "Lapsiperheet asuvat yhä muita ahtaammin". Tekstissä todettiin että vauraampien perheiden asumisväjyys on kyllä kasvanut, mutta ei niin paljon kuin vauraampien lapsettomien perheiden asumisväljyys, ja että vähävaraisten lapsiperheiden tilanne on huonontunut. Vaikka lapsiperheet asuvat ahtaammin kuin muut, heillä silti jää asumismenojen jälkeen vähemmän rahaa käteen kuin muilla. Ja tämä on taivahan tosi.

Kummalliselta tuntui vain se, että alimmassa tuloryhmässä oleville oli laskettu olevan tilaa 24 neliötä perheenjäsentä kohden. Jos tuo pitäisi paikansa meidän kohdallamme, asuisimme 120 neliön lukaalissa, vaan eipäs muuten asuta. Pikaisella kalkulaatiolla selvitin, että meillä on tilaa 14,4 neliötä perheenjäsentä kohden. Ahdistavan ja ikuista riesaa aiheuttavan asumistuenkin jälkeen vuokraan menee koko kotihoidontuki ja osa lapsilisistäkin. Jos asuisimme 120 neliön asunnossa, joka laskettaisiin siis edelleen ahtaaksi, vuokraan menisi sekä kotihoidontuki, lapsilisä että palkkani suorituslisä, ja asumistukea tulisi tuskin ollenkaan, sillä nykyiseenkään asuntoon emme saa tukea vuokran koko summasta. Kelan mielestä vuokramme on liian korkea, vaikka asumme kehnosti ylläpidetyssä opiskelija-asunnossa surkealla alueella halvan vuokran takia.

Pääkaupunkiseudulta tekisi kyllä mieli muuttaa pois halvemman asumisen tähden, mutta siinä on kyllä näitä inhimillisiä tekijöitä häiritsemässä, kuten köyhillä kiusallisen usein on. Kuusi vuotta tänne muuttamisen jälkeen tunnen vihdoinkin omaavani normaaliksi luokiteltavan sosiaalisen verkoston, ja sen katoaminen olisi kyllä sääli. Tietysti myös työpaikkani on täällä, samoin kuin lasten koulut ja kaikki kaverit. Mies onkin harvinainen tapaus: syntyperäinen vantaalainen. Eikö olisi kulttuuririkos kuljettaa tämmöinen liki ainutlaatuinen yksilö muualle Suomeen?