Työpäivän lähestyessä loppuaan olin ihan varma että kurjempi olo ihmisellä ei voisi olla. Edellisenä yönä unta oli ehtinyt kertyä mittariin 5,5 tuntia, ja vaikka tiedän että monille ihmisille se riittää vallan mainiosti, tiedän myös sen ettei se riitä minulle. Työilmapiiri oli harvinaisen kireä. Osa oli omaa syytäni, sillä olin suostunut sunnuntaiksi ylitöihin, vaikka tietysti kaikkien etu olisi että ylitöistä kieltäydyttäisiin järjestelmällisesti; näin kiristetty palkkatsydeemi saataisiin ehkä palautettua ennalleen. Enhän minäkään muuten, muttakun viikkolepokorvaus ja neljä ruokittavaa suuta. Järjestyksessä kahdeksannen perättäisen työpäiväni viimeisellä tauolla olin valmis joko hirttäytymään tai pillittämään omalle esimiehelleni kaiken kurjuutta, mutta en rohjennut kumpaakaan ja menin vessaan itkemään. Taas.

Arvatkaapa huviksenne, mitä oli iltapäivän ohjelmistossa? Kenkien ja rintaliivien osto. (Pitkään mukana roikkuneet lukijat saattavat muistaa, etten ole mikään keskiverto muotovalio mitä rintavarustukseen ja jalkaterään tulee. Enkä kuulkaa erityisesti rakasta ostoshelveteissä partiointiakaan! Pthui!) Tietysti. Ei niin paskaa päivää ettei vielä paskempaa iltaa, kertoo jo vanha kotiäitiviisaus. Sovitettuani marketissa neljät liivit ja kolme paria kenkiä, joista yksikään ei mennyt edes jalkaan, luovutin ja menin rintaliiviliikkeeseen. Siellä sovitin myyjän hellässä huomassa viidet liivit, ja kuudennet istuivat täydellisesti. Ovat sitten kokoa 75E, eli jo aika lähellä markettikokoa. Sitten kävin taas sovittelemassa kenkiä, korvasin kirjaston kadottaman kirjan, ostin välihousut, sovittelin kenkiä, ostin pari paitaa, sovittelin kenkiä, pyyhin tuskanhikeä, löysin hienot ja halvat farkut, sovittelin rumia mummokenkiä, huomasin että olin käynyt ostoskeskuksen toiseksi viimeisessä kenkiä myyvässä liikkeessä, sorruin ja ostin tupakkaa.

Itku kurkussa ja Iiwanajulmaa ämppärissä luukuttaen marssin ostoskeskuksen viimeiseen kenkäkauppaan ja pyysin tuomaan leveimmän lestiset mustat talvikengät, mitä liikkeestä löytyy. Myyjä kiikutti hetken päästä näytille rumimmat mummokengät, jotka olen koskaan nähnyt. Alahuuli vapisten sovitin niitä, ja kas, nehän sopivat jalkaan. Taisin tuijottaa jalkoihini jokseenkin epätoivoisesti, sillä myyjäkin sanoi ettei minun ole niitä pakko ostaa. Hintaakin niillä oli alennuksen jälkeen seitsemisenkymmentä euroa, joka on minun mielestäni törkeän paljon. Siinä epätoivossa velloen huomasin, että omissa vanhoissa kengissäni kohta, jota olin luullut murtuneeksi nahaksi, olikin hiutunut ihan läpirei'äksi. Jos silloin olisi ollut vessa edes kohtuullisen lähellä, olisin vyörynyt sinne itkemään, mutta eihän ostoshelveteissä koskaan ole.

Sillä istumalla päätin ottaa uuden lävistyksen. Marssiessani kohti sitä uloskäyntiä, josta lävistysliikkeeseen pääsee, huomasin sellaisen kenkäkaupan, jota en ollutkaan koskaan ennen nähnyt. Huokaisin ja astuin sisään. Selitin myyjälle tilanteen, ja ahdettuani taas kurjaa sorkkaani tuloksetta lukemattomiin kenkäpareihin jotka olivat kuulemma "tooosi mukavia ja hiiirmu leveitä" äkkäsin miesten puolella ihan normaalin näköiset kengät. Viittä minuuttia myöhemmin marssin ulos ne jalassani äärettömän helpottuneena. Ne puhkihiutuneet jätin liikkeeseen hävitettäväksi. Lävistyskin unohtui.

Jos tästä vuodatuksesta nyt pitää jokin pointti nostaa esiin, niin vaikkapa sitten puhkikyllästys siihen ettei naisille löydy koon 40-42 kenkiä. Ainakaan mukavia eikä hyvännäköisiä. Täytyy myös ihmetellä, millainen ammattitaito on myyjällä, joka suosittelee minua kokeilemaan koon 37 kenkää, koska ihastelemastani mallista ei ollut muuta kokoa jäljellä.

Toinen pointti voisi olla tämä väsymys ihan kaikkeen. Minä en ymmärrä millä mittapuulla on reilua ottaa matalapalkka-alan työntekijältä pois merkittävä rahallinen etu, enkä varsinkaan ymmärrä miksi juuri nyt, kun tulot pienenevät muutoinkin. Enkä ymmärrä miksei tässä lähellä voisi olla päiväkotia. Muutaman viikon päästä joudun laittamaan kaiken tämän helvetinkarusellin pyörimään 900 euroa pienemmällä rahasummalla kävellen päivässä seitsemän kilometriä enemmän kuin ennen.

Ja miksi kaiken hauskan täytyy olla pois yöunesta? Auta armias jos äiti-ihminen haluaa katsoa elokuvan, tavata ystäviä, harrastaa seksiä tai harjoittaa toista rakasta harrastustaan eli elävän musiikin kuuntelua; on  se kaikki suoraan yöunesta pois. Ja liian vähän nukkuneet äiti-ihmiset ovat helvetillisiä eläimiä, aivan yhtä helvetillisiä kuin ne, jotka eivät ole saaneet harrastaa yhtään hauskaa. Katsokaa vaikka!