Tiedättekö mikä on pelottavaa? Se, että kun on tehnyt pitkän työviikon jonka päälle vielä ylitöitä, yhtäkkiä eteen läpsähtänyt vapaapäivä venyy ainaskii puolen vuoden mittaiseksi. Sitä pukee ja ruokkii lapset, siivoaa keittiön ja vessan ja organisoi lapsille nukketaloleikin ja sohvamajan, tekee ruokaa ja leipoo lusikkaleipiä ja vahtii esikoisen leipomisia ja siivoaa keittiön uudestaan, askartelee nukketaloon pikkuruisia runokirjoja, juo saavillisen teetä silkkaa tylsyyttään, nukkuu pitkät päiväunet ja silti on vielä monta tuntia siihen että pääsee nukkumaan. Olotila on niin raukean tylsistynyt, ettei viitsi edes valittaa, eikä kyllä kehtaisikaan, kun viikolla vuorokauden tunnit loppuvat aina väistämättä kesken.

Ihan kuin kotona ei osaisi enää olla. Korvissanikin suhisee jatkuvasti työpaikan korkean melutason takia, ja kun oikein kuulostelee, niin aina löytyy raajoista pari työperäistä mustelmaa jotka muistuttavat minua siitä, missä sitä tulee vietettyä näitä elämän parhaita vuosia. Selkä ja hartiat ovat työhön vähintäänkin sopeutuneita, ja niinpä niitä alkaa kotona särkeä, ellen sitten siirtele huonekaluja tai lennätä lapsia polvien päällä lentokoneessa muutamaan otteeseen päivän aikana.

Kun pääsisi edes näkemään ihmisiä.