Minä olen pelännyt tätä hetkeä. Muutaman viikon ajan jo luulin, ettei tätä kiusallista hetkeä edes koittaisikaan, mutta ei tässä auta muu kuin nöyrtyä ja syödä vanha hattuni, sillä tässä on ensimmäinen Idols-polkkani.

Viime kierroksella jätin mielenosoituksellisesti katsomatta kaikki jaksot, koska koko idea vaikutti niin sairaalta. Antti Tuiskua ja Hanna Pakarista meiltä kyllä nykyään löytyy, mutta ei minun vapaasta tahdostani. Olin vakaissa aikeissa jättää katsomatta tämänkin kierroksen, mutta sitten netissä kiiri korviini tieto että ensimmäisessä jaksossa olisi soitettu Sydän, sydäntä taustalla, ja mikäs se oivallisempi motiivi nauliutua korvat höröllä vuodelta -81 peräisin olevan kaukosäätimettömän ja tekstiteeveettömän Saloran eteen. Sittemmin en enää olekaan muistanut odottaa enempää Sydän, sydäntä. Asiaan vaikutti suuresti Ari Koivunen.

Kukaan muista kilpailijoista ei hytkäyttänyt mitään misään, paitsi ehkä Juha Vuorsola, mutta ei tosin laululahjojensa ansiosta. (Tyyppi nyt sattuu olemaan herkullinen sekoitus omasta aviomiehestäni sekä Jaakko Heinimäestä, jotka ovat kummatkin yksinäänkin keskimääräistä herkumpia, jos välttämättä halusitte tietää. Minua on kyllä pyydetty vähentämään seksistisiä tölväisyjä blogissani, mutta en ole koskaan väittänyt olevani erityisen hyvä ihminen.) Ari on myös ainoa kilpailija jota olen halukas menemään katsomaan keikalle. Edes väitetty qus-päisyys ei laimentanut minun mielenkiintoani, ja aion äänestää ensi kerran viikon päästä tunteakseni tekeväni jotain Arin voiton eteen.

Ai niin, koko tämän pahuksen nolon kirjoituksen pointti oli siinä, että onneksi on YouTube. Koska joka toinen viikko pääsen töistä vasta kymmeneltä ja joka toinen viikko minun pitää päästä viimeistään yhdeksältä nukkumaan, olisi minun Idols-seurailuistani tullut aika surkeita ilman niitä tekijänoikeuksiin ja muuhun vastaavaan kokeilunhaluisesti suhtautuvia ahkeria ihmisiä, jotka ystävällisesti tuubbaavat Arin esitykset. Kiitos teille. Pus.