Kapakasta kotiutuessani tuli vaan mieleen, että ainakin meidän huushollissa lattian nimi voisi oikeastaan olla sottia. Muruja ja muuta töhkää takertui poskeen aikalailla, vaikka edellisestä imuroinnista ja luutuamisesta oli kulunut alle vuorokausi. Ehkä minua oli karkeasti huijattu ja huidottu vain näkyvimmät alueet siistiksi luottaen siihen, että ilahdun joka tapauksessa kovasti enkä alennu tarkistamaan nurkkia ja lupaan miehen mennä tänään kolmeen eri menoon ja käyttää lapset kauppakeskuksessa vaikka päätä särkee ja silmistä vihmoo aivoperäisiä tuskaroiskeita. Niinkuin lupasinkin. Ja käytinkin. Se ei ollut kiva reissu, mutta nyt on sitten esikoisella isommat kumisaappaat kuin minulla. Esikoinen on edelleen 9-vuotias, ja minulla on edelleen naiseksi ihan kunnioitettavan kokoinen jalka. Mä hämmästelen hiljaa sisäänpäin.

Jotain huijauksen makua olin aistivinani myös illan oluttarjoiluissa, jotka eivät nousseet päähän, vaan laskeutuivat jalkoihin kiertyen niiden ympärille ja saaden minut kompuroimaan häkellyttävästi verrattuna pääni tilaan, joka oli ihan selkeä eikä kiertyillyt häkellyttävästi mihinkään suuntaan. Jotain häkellyttävää on myös sen oluen määrässä joka illan aikana imeytyi mustaan minimekkooni ja sen alla piileksineisiin rintaliiveihini. Ei se olut ollut edes omasta tuopistani lähtöisin, mutta silti säännöllisin väliajoin kuului että 'loisk' ja sitä kiitettävän usein seurannut 'Hups, sori tosi paljon'. Yritin ajatella että Sydän, sydäntähän nämä kaikki urpot ovat tungeksineet katsomaan, mutta ei se ajatus onnistunut silti lämmittämään rintaani niin paljon, että olut olisi haihtunut ja rinta oikeasti lämmennyt, vaan nahkealta ja tahmealta se tuntui silti. Nnnnoh, keikan aikana tuli niin hiki että muu osa vartalostani oli synkassa märän etumukseni kanssa, ja kaikki oli taas hyvin. Viroteemainen keikka oli hyvä, tekstiilikaksosseura oli hyvää, pus kaikille!