Nyt se on peruuttamattomasti tapahtunut, tuo hetki jota olen sekä odottanut että pelännyt. Odottanut ensin kaksi ja puoli vuotta, pelännyt nämä viimeiset puoli. Aluksi tuntui ettei tämä hetki tule koskaan koittamaan, etten ikinä tule näkemään päivää jolloin tämän myötä olisin vapaampi, koti olisi sotkuttomampi ja vähäroinaisempi ja minulla ja miehelläni enemmän aikaa toisillemme. Viimeisen puolen vuoden aikana tajusin, että tämän hetken myötä en pelkästään itse saavuttaisi etuja, vaan joutuisin myös itse luopumaan jostain. Se mistä olen nyt luopunut, ei aiemmin tuntunut edes mainitsemisen arvoiselta, sillä niin itsestäänselvää se oli. En olisi arvannut että tulen kaipaamaan sitä näin rajusti.

Nuorin lapseni on nyt kolmivuotias. Minulla ei ole enää vauvaa.

Vartaloni, joka on edelleen parhaassa synnytysiässä, lähettelee raivoisia viestejä siitä että kohtu olisi valmis ottamaan seuraavan matkalaisen vastaan. Jos mieheni ei olisi tuollainen saatananmoinen nilli, suoranainen siemenpihtari, niin vatsani olisikin jo mukavasti pyöristynyt. Tai no jos totta puhutaan, jos mieheni olisi neljänteen lapseen suostuvainen, voisi hyvin olla mahdollista että minun polveni paukahtaisivat kuuluvasti kiinni. Vaikka nyt olisinkin oikeutettu ensimmäistä kertaa ruhtinaalliseen ansiosidonnaiseen äitiyspäivärahaan silmille sylkäisyyn verrattavan minimirahan sijasta, niin muutosta ja muista oheiskuluista koituisi sellainen paukku, ettei meillä olisi siihen varaa, ei ainakaan niin kauan, kun miehen opiskelut ovat kesken.

Onneksi näitä hedelmällisiä vuosia on vielä muutama jäljellä, ettei tarvitse tehdä paniikkiratkaisua.