Täällä on muuten mennyt kivasti, mutta synnynnäinen laiskuuteni aiheuttaa jatkuvasti epämukavaa oloa. Tälläkin hetkellä päivän tiskit kirkuvat tiskipöydällä, ruoka liedellä, pyykkivuori sohvalla, valmistuneen neuleen langat ja ohjeet samaisella sohvalla sekä sekalaiset lelukerääntymät siellä sun täällä. Mutta lapset sentään nukkuvat puhtaina ja ravittuina sängyissään. Paitsi esikoinen, joka on siinä iässä ettei koskaan enää ole puhdas tai hajuton tai nuku iltaisin.
Ikävää myöntää että olen ajautunut yksinhuoltajuudessani siihen pisteeseen, jossa odotan lasten isäviikonloppua. Ei siksi, että pääsisin vapaasti kulkemaan ja riekkumaan, vaan siksi että saisin siivota rauhassa ja nauttia siistista kodista kokonaisen vuorokauden. Lapset ovat taas päätyneet siihen vaiheeseen avioerolapsudessaan, jossa isän tykö ei olekaan yhtään kivaa mennä. Isä on nimittäin etäisyydessään ajautunut siihen pisteeseen, jossa on huomannut että lapsilta voi sentään toisessa kodissaan odottaa ruokatapoja ja kaunista käytöstä, kun täällä toisessa kodissaan saavat elää kuin Pellossa. Joka ei kuulostanut X-miehen sanomana yhtään hyvältä asialta, ehkäpä pellolaiset voivat valottaa syytä?
Sitten kun isälleni hankkimani syntymäpäivälahja oli sus, kuopuksen paidan langoissa olikin kahta eri sävyä, mystinen allergiani on pahentunut, Y-mies hautasi taas yhden sukulaisensa ja ulkona rohkenee sataa hienon hienoa mutta hyisen inhaa vesihuntua, ei liene ihme että tekee mieli yhä vain useammin laittaa silmät kiinni ja muistella viikonloppuista retkeä, jossa sain kunnian tustua ihanimpaan linnaan ikinä. Mutta sitten tämän huushollin yhteiskirkuna havahduttaa, ja taas on purtava hammasta ja puurrettava.
Kommentit