No hyvä on, todetaan se nyt sitten etten ehkä ihan kauhean pahollani ollut siitä että flunssa iski juuri nyt, kun koululaisilla on syysloma eikä esikoinen joudukaan olemaan kymmentä tuntia yksin kotona. Mutta iski se kuitenkin, samoin kuin se tosiasia, että kun kerroin tästä tilanteesta työterveyshoitajalle hän oli ratketa itkuun puolestani ja teki kaikenmaailman verikokeita ja kehoitti tiukasti hakemaan apua tähän kestämättömään tilanteeseen. Mihin hemmetin kestämättömään tilanteeseen? Tässähän menee aika saamarin mukavasti verrattuna vaikkapa kolmen vuoden takaiseen tilanteeseen. On rahaa, on ruokaa, on uutta vaatetta ja vapaus liikkumiseen. Ja litteä telkkarikin jossa on liki kolminverroin kanavia entiseen Saloraan verrattuna. Enkä usko että nykyinen kumppani antaisi minun virua sängyn pohjalla kokonaista viikonloppua itkemässä ja kuolaamassa helvetillistä angiinaa, koska viikonloppupäivystyksessä käynti on niin kallista. Että silleen.

Totuus on kuitenkin se että pienessä kuumepöhössä tässä ollaan, ja koska lapset sairastivat jo viikko sitten, olen minä maannut pehmoisella sohvalla seuraamassa kuinka sänkyni valloittaneet mini-ihmiset nahistelevat ja pelaavat ja änkivät ja mönkivät ison paripeiton alla lomasta nauttien. Olo saattaisi olla virkumpi, ellei kuopus olisi mönkinyt juuri nukahdettuani viereen valittamaan että sänky on ihan märkä vaikka pöksyt ovat kuivat. Kuparintuoksusta tiesin että nyt on sitten taas astetta tuhdimpi pyykkisavotta edessä. Kuopus näytti erehdyttävän vakuuttavasti somalta pikku deathmetal -artistilta kasvot kuivuneen veren peitossa. Lisävakuutta toivat veriset korvat, verinen niska, ja verellä valellut pikkuiset pulleroiset käsivarret, kainaloihin asti hurmeessa. Nakattuani natiaisen suihkukaappiin kahlasin veressä lastenhuoneen lattian läpi kiskomaan snuff-elokuvan lavasteilta näyttävästä kerrossängyn alapetistä peitot, tyynyt ja petarit, joista osan nakkasin jo koneeseen, vaikka yöllä pyykkiä pesevät yksinhuoltajat ärsyttävät kerrostaloasujia laajalti.

Olo saattaisi olla myös asteen verran reippaampi, elleivät nämä peittomönkijät olisi ruinanneet aamusta asti minua hakemaan kaupasta pirtelötarvikkeita. Ei olisi pitänyt antaa periksi, sillä periksi annon seurauksena auton takapuskuri antoi myös periksi kaupan seinää vasten. Autovahinkokeskuksesta uusi puskuri 160e, ja sitten joko odotellaan että työkaverin isä palaa Saarenmaalta sunnuntaina tai ruvetaan itse hommiin, jolloin voidaan varatua runsaaseen perkulointiin, ehkä myös verikuorrutukseen ja parisuhteen purkuun. On tässä ennenkin autoja korjattu. Niin että kalliit pirtelöt, mutta hyviähän niistä tuli, täytyy myöntää. Autokin kerkesi olla ehjänä peräti kolme kuukautta minun omistuksessani. Yritetään olla ajttelematta että sitä edeltävät kymmenen vuotta sai Y-mies pidettyä sen ehjänä.

Yritetään olla ajattelematta myös sitä, että jos olisin flunssasta huolimatta lähtenyt töihin, olisin nyt pariasataa rikkaampi ja olisin myös jättänyt syömättä tuon suklaalevyn, jonka äsken eksistentiaaliahdistukseeni nappasin.