Pääsin viime lauantaina, eli joulukuun 34. päivänä katsomaan Sydän, sydäntä. Kylläpä oli taas keikka paikallaan, en voi muuta sanoa. Onneksi nyt on tuommoinen vakkarilapsenlikka tiedossa joka tulee kotiin ja on kiva, niin ei tarvitse jättää enää keikkoja väliin niin paljon kuin viimeksi kuluneen yksinhuoltajavuoden aikana on tarvinnut. Minä pidin taas hirmuisesti Päästä ja Y-mies tykkäsi hirmuisesti Frivolvosta, joilta osti lp-levyn, vaikka ei omista levysoitintakaan. (Vielä, kuulema. Apua, antiikkiteknologian hankintaa tiedossa. Onneksi on auto alla ja netti käytössä, mahtoi olla ennen vanhaan rakkaansa syntymäpäivälahjan etsiminen vaikeaa.) Tämä taisi olla ensimmäinen kerta kun sisääntulijoita olisi ollut enemmän mitä poket sallivat. Vetoomuksista huolimatta. Eikä keikkapaikka missään ihan keskustassa ollut, eikä sääkään muutenvaan-jonottamista suosinut. Parat.

Ja nyt sitten on rahat loppu, mutta onneksi myös tämä joulu. Huh. Ei ole kauhean kivaa se, että näitä vuosipäiviä, synttäreitä ja jouluja sattuu kuuden viikon ajanjaksolle näin paljon, enkä nyt sitten oikein osannut arvioida menoja. Eikä tulotkaan niin kummoiset ole. Vähän meinaa harmitella että oli tarkoitus tämä joulukuu tehdä kuuden tunnin päivää ihan lasten takia, ja neuvottelin siitä pitkään esimiehen kanssa. Sitten jouduinkin olemaan koko joulukuun pois töistä, joten saan vain sen kuuden tunnin palkan niinkuin olin joo budjetoinutkin, mutta kun olisin voinut saada sen 7.5 tunniltakin. Työnantaja kiittää.

Vähän meinaa nipistellä otsalohkon takana jo sekin, että lapset eivät ole kuukauteen käyneet isänsä luona, ja siitä kun minulla oli kokonaan lapsivapaa viikonloppu, onkin jo kuusi viikkoa. Tämä otsalohkon takana nipistely näkyy suureksi surukseni myös Y-miehessä. Onneksi en ole ihan totaaliyhäri, vaan saan nämä suloiset tuhnupeppuni toisinaan pois jaloista. Se nimittäin tuntuu olevan aika olennainen osa tätä nykyistä elämänmenoani. Tosin en taaskaan tiedä onko X-mies menossa hakemaan heitä perjantaina päiväkodista, sillä vanha kunnon en vastaa kyselyihin -meininki jatkuu taas. Maanantaina olisi tapaamissopimuskin allekirjoitettavana ja tarkoitus oli että me kirjoitamme sen yhdessä ja vahvistamme sen lastenvalvojalla, mutta eipä siitäkään tule mitään kun herra on niin salaperäinen ettei voi sopia tapaamisaikaa kanssani. Hold the press! Uskomatonta kyllä, X-mies soitti, ja sain jopa kuulla syyn siihen miksei halua keskustella kanssani. On mennyt uusiin naimisiin, ja ei kuulema ole sopivaa keskustella exien kanssa. Tjuuba. Mutta tapaamissopimusta on nyt muokattu vähän viksumpaan kuosiin, vaikka minua vähän kyrpeää sopimukseen tulossa oleva sanamuoto jolla "isä saa halutessaan tavata lapsia kaksi viikkoa kesällä." Mun mielestä ois kyllä paree notta joko tapaa tai ei tapaa, ja siihen sitoudutaan. Nyt minä taas heilun löysässä hirressä kun en voi tietää onko minullä kesällä kaksi viikkoa vapaata vai ei.

Tuhnupepuista tulikin mieleeni kuopukseni keino pysyä rauhallisena valtavan kauppakeskuksen pahimmassa lapsiperheruuhkassa. Aika ajoin hän kyykistyi maahan ja näytti sitten hetken aikaa onnellisemmalta. Seurasin touhua aikani (yrittäen samalla ihan täpöllä hillitä itseäni kirkumasta ja heittäytymästä selälleni potkuttelemaan, mistä ei kyllä oikeastaan olisi ollut pelkoa, sillä sen verran ahdasta siellä kuitenkin oli) ja lopulta kysyin, mitä herra mahtaa puuhata. "Mää pielasen ja haistelen sitä!" Niinpä. Kunpa keksisi itselleenkin yhtä vaivattoman - ja laillisen- itsenrauhoittamiskeinon, jolla saisi samalla sopivasti tilaa ympärilleen.