Se on jännä jutska toi uni. Yleensä tuntuu ettei sitä saa tarpeeksi, on ihan poikki ja väsyttää ja haaveilee vaan pieluksista ja vällyistä ja niiden väliin kaivautumisesta. Nyt se unentarve on kadonnut. Ei nukuta. Illalla virkatuttaa vaan hirveästi eikä lapset ärsytä yhtään, ja tulee seurattua ihan antropologisesta mielenkiinnosta mitä ihmeen hömppää telkkarista tulee siihen aikaan kun itse on normaalitilanteessa ollut unten mailla jo pitkään. Olen jopa havainnut sen, ettei nykyään enää tulee äänimerkin jälkeen suhinaa ohjelmiston loppuessa, vaan teksti-tv:tä tai chatteja. Viimeksi olen seurannut ohjelmiston loppumista teini-ikäisenä, ellei lasketa sitä aikaa kun kuopus oli kaksi viikkoa vanha ja itki kolme yötä peräkkäin.

Koska sormet kramppaa virkaamisesta ennenpitkää, tulee notkuttua tässä koneella selaamassa hupisivustoja ja kirjoiteltua kaikenlaista kakkelia vähän sinne sun tänne. Koko ajan on kova pelko takaraivossa siitä, miten karmea olo aamulla tulee olemaan, ja automaattisesti tulee laskettua koko ajan vähenevää lukua siitä, kuinka paljon ehtisi vain nukkua jos nyt nukahtaisi.

Ja aamulla on sitten kuitenkin ihan tavallisessa kunnossa. En tajua. Kesä? Valoisuus? Lasten kasvaminen? Onnellisuus? Ei tule edes murehdittua samaan tapaan kuin aiemmin. Ajattelen vain myhäillen mitä kaikkea kivaa on edessä ja haudon samalla aloittamaani tekstikatkelmaa, josta en saamari soikoon ker

Lapsista on muuten pakko kertoa sen verran, että keskimmäinen on päässyt yli koulunaloituskammostaan, kiitos päiväkodin järjestämien kouluuntutustumisten. Välillä se äityi jopa niin pahaksi ettei keskimmäiselle maistunut ruoka ja lapsi eräänkin kerran totesi hiljaa, ettei minun suinkaan olisi tarvinnut vaivautua näkemään hänen synnyttämisensä vaivaa. Nyt kun lapsi on konkreettisesti nähnyt missä luokka on, missä vessa on, miten ruokailu hoituu ja miten paljon koululla on jo entuudestaan tuttuja, on koulunodotus enää pelkästään jännittävää, ei enää kammottavaa. Minä olen edelleen sitä mieltä, että tuo lapsi on parasta oppilasmateriaalia, mitä tuokaan koulu on ikinä käsiinsä saanut, piittaamatta siitä, että X-mies on vaatinut hänelle tukiopetusta väliinjääneen esikoulun takia.

Kuopus sitten halusi tänään päänsä ajeltavan kokonaan kaljuksi. Koska hiusta oli ylipäänsä pari, kolme senttiä, suostuin. Lopputulos muistutti yllättävän paljon He-Mania, kollegaa joka sai toisen pojan tovi sitten. Onnitelkaamme häntä! Samalla kotiparturisessiolla ajattelin poistattaa omatkin leukaan asti kasvaneet hiukseni, mutta esikoinen kieltäytyi kohteliaasti kunniasta. Itsekseni en uskaltanut päätä ajella, kun mielessä oli kuitenkin ihan malli, eikä pelkkä siilitukka. Ennen keskiviikon Faith No Moorea olisi tukalle kuitenkin jotain tehtävä, kun sitten on se Tuskakin. Saapa nähdä mitä loppuviikosta on päässä, vai onko mitään. Onneksi netti auttaa tähänkin pulmaan, joten sinne jatkan sukeltelua.