Juuri kun olin tullut ajatelleeksi alamielilääkkeiden poisjättämistä, koskapa töissä, kotona ja parisuhteessa surraa niin maan mallikkaasti, X-mies vihdoin lähetti pitkään panttaamansa uuden tapaamissopimuksen luonnoksen. Siinä missä minä olin ajatellut että joka toinen viikonloppu skulaisi edelleen ja ehkä jopa niitä kesäloman pitempiä tapaamisiakin jo saataisiin aikaan (kun tuo keskimmäinen on kuitenkin niin kauhean pieni viettämään pitkän pitkiä kesälomapäiviä isosiskonsa armoilla) niin X-mies ehdottaa sellaista mallia, jossa keskimmäinen kävisi joka toisen parittoman viikonlopun yksinään isänsä luona, ja kaikki lapset yhdessä sitten joka toinen pariton viikonloppu perjantaista lauantaihin. Ja oikeastaan esikoinenkin voisi silloin tulla vasta lauantaiaamuna. Kesällä puolestaan olisi kaksi kuukautta kokonaan ilman tapaamisia, jotta X-miehen vaimo saisi rauhassa keskittyä 'äiteyteen' (sic).

Lienee jokseenkin itsestään selvää, ettei minulla ole sydäntä sopimusta allekirjoittaa ihan sellaisenaan. Kuopus olisi tervetullut vain yhden vuorokauden kuukausitapaamiseen sillä perusteella, että on usein kiukutellut ja halunnut kotiin, ja X-mies haluaa tehdä hänen tahtonsa mukaan. Keskimmäinen taas ei ole rauhalliseen tyyliinsä hirveästi kiukutellut, joten häntä X-mies voisi tavata entiseen malliin. Ja kun siellä kolmiossa on kuulema tosi ahdasta, kun pitää remontoida vauvalle se ylimääräinen huone, niin siksikin olisi tapaamisia nyt hyvä harventaa.

Vasta seuraavana päivänä tajusin senkin tosiasian, että tämä ehdotus toteutuessaan riistäisi minulta joka ainoan vapaayön, enkä voinut olla ajattelematta pikkusieluisesti sellaista mahdollisuutta, ettei se ehkä ole ihan vahinko. Eihän siitä ole kuin muutama kuukausi, kun X-mies sanoi minulle ihan suoraan, että hänen mielestään minä en ole normaali äiti, koska kerron nauttivani omasta vapaa-ajasta. Nythän ongelma korjaantuisi vapaa-ajan poistumisen myötä! Sinällään X-mies on siis älykäs kaveri. Ja myönnän kyllä, ei tapaamisten tarkoitus edes ole taata minulle hegähdystaukoa vaan ylläpitää isän ja lasten suhdetta, se on vain niiden suotuisa sivuvaikutus. Hyvin, hyvin suotuisa.

Suuresti ihmettelen jos tästä saadaan enää minkäänlaista tapaamissopimusta aikaiseksi, tavoitteemme tapaamisten suhteen ovat niin kaukana toisistaan. Itse neuvottelukin tuntuu hankalalta, kun toinen ei suostu tapaamaan kasvokkain (ei ole kuulema enää tapana kun ollaan uusissa naimisissa) ja vastaa sähköposteihin kerran tai kaksi viikossa.

Taidanpa siis napsia alamielilääkettä jatkossakin ja olla hurjan kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka X-mies näille entisille lapsilleen suo. Ellei suuria muutoksia tapahdu, X-mies jatkanee hiljakseen häviämistä lasten elämästä, ja syyttää minua sitten kun lapset saavat omia lapsia jotka kutsuvat isoisäänsä etunimeltä.