Ajattelin että kotiintuloajan noudattamatta jättämisestä sopiva rangaistus olisi karkkijemmasta luopuminen, mutta nyt esikoista vaan naurattaa kun ylensyönyttä äitiä ällöttää. Seuraavaksi vaihdan kyllä esikoisen ja oman puhelimeni sim-kortit. Siinäpä saa esikoinen räpeltää hädin tuskin kamerallisen muinaiskapulan kanssa, kun taas minulla on netit ja pelit ja kaikki. Hähää!

Ja jotta ette minua turhan takia piinkovaksi diktaattoriksi mieltäisi, esikoisen kanssa kyllä keskusteltiin mikä olisi sopiva rangaistus säännön rikkomisesta, sellainen, joka tekisi säännön noudattamisesta itsellensäkin kannattavaa. Joka ikinen ilta on lapseni oltava kotioven tällä puolella kello 20.00, se on sääntö josta ei tingitä. Iltapalalle ja nukkumaanmenolle on varattava kunnolla aikaa, se helpottaa elämää kummasti. Eräänä kauniina arki-iltana lapsi sai luvan mennä kaverin kanssa luistelemaan ja palata kotiin vähän tavallista myöhemmin, yleisöluisteluvuoro kun päättyi vasta kahdeksalta. Tasan klo 21 aloin jo harkitsemaan poliisille soittamista, kun tytärtä ei näkynyt, ei kuulunut, eikä puhelimeenkaan vastattu. Tytär kotiutui onneksi jo 21.10. "Siel oli sellaset harkat, me vaan jäätiin katteleen niitä." "Emmä silleen aatellu et pitäs ilmottaa, ku mulla loppuu saldokin jos mä soitan turhaan." Kun kotiintulo myöhästyi samalla viikolla jo toisen kerran, piti mielestäni rangaistuskäytännöt nostaa keskustelunaiheeksi.

Perheemme hallitusmuoto ei perustu demokratialle, vaikka siinä toki on piirteitä siitäkin. Nimittäisin tätä lempeäksi diktatuuriksi. Diktaattorit kyllä yleensä tarvitevat poliisijoukot tai armeijan taakseen ylläpitääkseen valtaansa. Niistä voi yksinhuoltaja vain haaveilla.