Syytetään vaikka kevättä, mutta olotila on jossain tiskirätin ja ituisan jääkaapin takaosassa piileksivän perunan tasolla. Eikä nyt puhuta mistään itsevirkatusta hienosta tiskirätistä, vaan perinteisestä haisevasta kaupasta ostetusta tiskirätistä.

Periaatteessa kaikki on kyllä ihan yhtä hyvin kuin ennenkin, ja sain luottamustoimen töissäkin ilman mitään vaalityötä, jonka pitäisi olla todiste siitä että minua kai pidetään ihan hyvänä tyyppinä. Silti tuntuu että negatiivista palautetta tunkee ovista ja ikkunoista, eikä positiivista sitten mistään. Lapset nyt ovat oma lukunsa, he eivät kyllä kursaile kertoa jos joku mättää ruoassa tai maailmankaikkeuden yleistilassa, eivätkä varsinkaan sitä, että se on minun syyni. X-miehestä ei onneksi ole kuulunut mitään minut epäkelvoksi vanhemmaksi julistamisen jälkeen, mutta toisaalta siinähän sitä jo olikin. Töistä ei perinteisesti muuta palautetta palkan lisäksi saakaan kuin erinäisiä huomautuksia siitä, mitä kaikkea onkaan taas mennyt sössimään.

Sitten on vielä nämä hyvinkin perinteiset "täällä on kauhean sotkuista, pitäisi siivota" ja "vitsi tää tukka on kauhea, pitäisi tehdä jotain" sekä "miten ihmeessä olen päässyt lihomaan tämmöiseksi, pitäisi laihduttaa". Ja sitten vielä joku laittaa blogiinsa tällaista ranteenviiltelymusiikkia.

Yleensä tähän olotilaan on auttanut reipas keikalla käynti, jo illan suunnittelu on raikastanut pääkopassa vellovaa tunkkaista ilmaa. Nyt kun keikallakäyntikustannuksien lisäksi tulee sekä varata että maksaa lapsenvahti X-miehen pikkuhiljaa lopetellessa tapaamisia, tuntuu koko homma ihan liian vaikealta.

Joskus olisi kivaa väsyä ilman ikäviä seuraamuksia.