Kissanomistajan urani harmillisin hetki tähän mennessä ei suinkaan ollut se, kun Ankero kakkasi suihkukaappiin enkä heti huomannut sitä, eikä se, kun Ankero kakkasi lasten potkutraktorin kauhaan, ja jonka kyllä huomasin heti (nämä tapahtuivat toki Ankeron ollessa ihan pikkukolli, nyt möllykkä ei enää ole käyttänyt luovuutta aikoihin) vaan se tapahtui tuossa hetki sitten.

Ostin tuolta pohjoisesta mukaani aimo köntin kuivattua poronlihaa, joka hieman kengänpohjaa muistuttavasta koostumuksestaan huolimatta on jokseenkin parasta, mitä syömisen saralla kuvitella voin. Viimeistä palaa olen säästellyt joko pahaan tai hyvään paikkaan, ihan kumpi eteen ensin sattuu, ja tänään tilaisuuteni vihdoin koitti. Parin päivän sairasloma helvetillisen niskajumin takia voidaan lukea ihan kumpaan kategoriaan tahansa. Nostin sekä lihapalan että parhaan puukkoni pöydälle ja kävin vielä taputtamassa kuopusta joka masentuneena kyseli, eikö viereen todellakaan olisi asiaa ilman painavaa syytä (ei olisi, sillä liikkuva niska olisi kuitenkin mukava saada vielä tällä viikolla). Palattuani keittiöön oli lihapala kadonnut.

Hetken neuvottomuuskohtauksen hellitettyä läksin etsimään huushollin kissoja, sillä lapset olivat jo sängyissään eivätkä edes koskisi kuivattuun poronlihakseen ilman pätevää syytä, jollainen ainakaan herkun anastaminen syömistarkoituksiin ei olisi. Vihdoin syyllinen löytyi eteisestä järsimästä saalistaan murhanhimoinen kiilto muuten nautinnoista himmenneissä silmissään. Ankero, tuo pahalainen, paljastui varsin ketteräksi tiukan paikan tullen, ja kyllä oli taas lapsilla hauskaa seurata, kuinka äiti sinkoili ympäri asuntoa murisevan kissan perässä.

Tätä en kyllä anna anteeksi. Herkkuni on ihan limainen ja karvainen ja epäilen suuresti sen olevan jo nautittavaksi kelpaamattoman. Uutta en tule raaskimaan ostamaan ihan lähiaikoihin, sillä takista hajonnut vetskari ja ajoneuvovero. Kyllä taas äiti-ihmistä koetellaan.