Pitkästä aikaa vanha kunnon en saa unta -päivitys. Tai öitys. Tai jotain.

Pitkä sairasloma ennen pitkää kesälomaa on ajanut minut uudistamaan kotia. Samojen seinien katselu tympii, joten piristin itseäni viemällä viisi hyllyllistä kirjoja kierrätyskeskukseen, heittämällä esikoisen huoneesta rottien nakertaman sohvan kaatopaikalle ja ostamalla sen tilalle pelkän vuoderahin (joka on muuten varmasti maailman parhaita keksintöjä), sekä uusimalla ruokailyryhmän ja astiaston. Suurin osa työstä tehdään tosin vasta huomenna, mutta suunnitelmat ovat selvät.

Niin mukavaa kuin kodin hiplailu onkin, on tämä myös masentavaa. Minä kun olin ihan jotenkin ajatellut, että tämä asunto olisi vain välietappi matkalla uuteen avioliittoon. Pikkuhiljaa alan ymmärtää, että tässähän ollaan ja pysytään. Ja se on oikeastaan ihan hyvä. Mutta silti vähän surullista. Ei ole juttukaveria öisin. Päälauseistan itseäni. Se on surullista. Jos joku on. Äh.

Jos vielä saisin vuokranantajan kiinni, alkaisin raastaa tapettia keskimmäisen ja kuopuksen huoneesta. Ilman lupaa en arvaa siihen hommaan ryhtyä, vaikka mieli tekisikin. Sen lisäksi että tapetti oli jo alunperinkin ihan hirveän värinen, on siinä nykyään sekä palkeenkieliä (kiitos kissojen) että kiukkuisia mustekynätuherruksia (kiitos kuopuksen). Koska minua on peloteltu tapetoimisen kauhuista ihan tarpeeksi, ajattelin maalata seinät. Maalaaminen on ihanaa. Se on melkein kuin kutomista, siinä valmistetaan uutta, kaunista pintaa. Välillä pitää olla tarkkana, mutta pääasiassa saa antaa ajatuksen lösöttää rauhassa. Ja välillä työstä pitää nyppiä kissankarvoja. Ainoa hankaluus on päättää väri.

Hah, mikä aasinsilta siitä rakentuikaan. Katsokaas, kun minä olen aina halunnut virkata sellaisen ison tilkkupeiton. Kun esikoinen oli pieni, kudoin pienen peiton, ja kun esikoinen kasvoi siitä yli, teimme yhdessä riemunkirjavia tilkkuja sille jatkoksi. Lopputulos oli ihan kamala, joten hautasin haaveeni hetkeksi. Tänä kesänä, ehkä pitkän loman takia, ryhdyin vihdoinkin toimeen. Hain lankakauppaan tukihenkilöksi ihmisen, joka jaksaa miettiä värejä ja omaa jopa värisilmää, ja niinpä orastavat suunnitelmani kahdesta harmaasta ja mustasta villalangasta saivat väistyä, kun ostinkin violetinkirjavaa tekokuitulankaa ja mustaa bambulankaa. Lanka on paksua ja koukku myös, joten kolme violettikerrosta ja yksi musta kerros tekevät aika ison tilkun. Peitto valmistuu siis vinhaa vauhtia. Pahoin pelkään, että sanallisen kuvauksen lisäksi tulen laittamaan tänne vielä kuviakin.

Sen kanssa on tosin vähän ongelmaa. Hankin kytkykaupalla uuden puhelimen, ja siinä missä aiemmat puhelimeni ovat olleet aina mallia kivi ja keppi, on tämä niin uutta teknologiaa etten oikein ymmärrä sitä. Kamera siinä on niin hyvä että uusi, moitteeton digikamerani on jäänyt hyvin vähälle käytölle. En vain oikein tiedä, miten saisin ne kuvat kännykästä tähän koneelle.

Siellä olisi sellainenkin kuva teille, josta en oikein tiedä onko se raastava vai hellyttävä. Katsokaas kun kuopuksella on mainio veljespari parhaina kavereina. He asuvat huomattavasti urbaanimmassa ympäristössä kuin meidän perhe. Eräänä iltana hain kuopusta kyläilemästä, ja kuopus veti minut kädestä katsomaan heidän salamajaansa. Pensaiden alle oli tallattu pieni tila, jonne oli astettu laudanpätkä pöydäksi. Pöydälle oli asetettu siistiin riviin ruosteisia kaljapullon korkkeja, suuria lasinsiruja, ruosteinen sytkäri ja ehjä virolainen viinapullo. Pitäisiköhän tässä nyt ihailla lasten kykyä sopeutua ympäristöön ja luoda leikki saatavilla olevista aineksista, vai surra sitä, miten surkeat ainekset leikkiin oli tarjolla? Tätä olen päättämättömänä pohtinut jo useita päiviä. Mikä tekee kävystä paremman kuin kaljapullon korkki?

Mitä, onko tuo jo Nukkumatin takinlieve? Ei, ei sentään. Ehkä kirjoitan vielä, kun telkkarista ei tule mitään, kukaan ei päivitä Facebookia eikä ranne anna enää virkata.

Laitoinpa tässä tänään sosiaalitoimistoon hieman oikaisupyyntöäkin menemään. Kotiin postitetussa lastensuojelutarpeen selvityksessä oli lopussa mainittu isän kertoneen puhelimitse että keskimmäinen tapaa isäänsä joka toinen viikonloppu, ja ettei äiti tue lapsen ja isän välistä suhdetta tarpeeksi. Muutaman päivän hengiteltyäni kirjoitin sähköpostin jossa kerroin väärinkäsityksestä, kerroin kuinka usein isä tapaa lapsiaan (kahdeksan viikonloppua tänä vuonna tähän mennessä...) ja että teen käsittääkseni kaiken vallassani olevan, jotta lasten ja isän suhde voisi hyvin. Otin tietoisen riskin siitä, että minut leimataan hankalaksi riitelijävanhemmaksi, mutta en näköjään sitten pystynyt hyväksymään sitä että ikuisiin papereihin jää ainiaaksi silkkaa höpönhöpöä. Kysyin X-mieheltäkin että hupsista heijaa, mites nyt tämmöistä on päässyt suusta lipsahtamaan, mutta hän ei oikein osannut vastata. Takelteli vain että ööö ööö. Pyysin laittamaan vastausta kirjallisena, mutta eipä ole vielä kuulunut. Enkä oikeastaan pidättele henkeäni sitä odotellessa, jos anglismi tähän väliin sallitaan (ja sallitaanhan se, itsepähän blogiani pilaan).

Lumpi. Loppu.

Se vielä mainittakoon, että jos en kohta pääse tapaamaan ihmisiä joista en ole huoltovastuussa, taidan kärsiä silmittömästi. Periaatteessa maanantaina häämöttävä töiden alku harmittaa, oksettaa suorastaan, mutta onpa mukava päästä tapaamaan aikuisia ihmisiä!