Turtumus totaaliyhäriyteen (eli yksinhuoltajuuden malliin, jossa toinen vanhempi ei ole jälkikasvunsa kanssa tekemissä) ei oikein ota sujuakseen. Onko pakko huutaa? Onko pakko jäpättää? Onko pakko tapella? Joskus toivoisin että minullakin olisi kivekset ja voisin vain lähteä ja kääntää selkäni.

Tämä on siis tunnelma tällä hetkellä. Kyllä päiviin mahtuu sellaisiakin hetkiä, jolloin suunnittelen vielä lisääkin lapsia, kun nämäkin ovat niin ihania ja reippaita vaikka puolet geeniperimästä ei ehkä olekaan ihan kymppiainesta! Hassua kyllä, tuntuu että loman loppuminen helpottaa hieman. Vaikka sydäntä särkeekin jättää herkkä 8-vuotias 13-vuotiaan helvetistä lehahtaneen hirviön armoille, on mukavaa kun saa juoda teensä ja syödä ruokansa ihan häiriöttä.

Itseasiassa tyttöjen elo on sujunut täällä ällistyttävän mallikkaasti. Jätän joka aamu kirjelappusen, jossa kerron mitä heidän odotetaan päivän aikana tekevän. Pyykkien viikkaus ja ripustaminen tuntuu olevan mieluisinta, kohta "yleinen siisteys" taas tuottaa päänvaivaa. Esikoinen laittaa mielellään ruokaa, joten sitä ei edes lasketa kotityöksi, ja silloin kun olen unohtanut varata aineksia jääkaappiin, on pöydälle jätetty hamppariraha ollut ihan mieluisa yllätys. Esikoisen kanssa olen sopinut ettei hän lähde kotoa ainakaan kovin pitkäksi aikaa ja jätä keskimmäistä yksin, ja lisäksi molemmilla on puhelin, jolla minut saa välittömästi kiinni. Joko huonoa omatuntoa rauhoittaakseni tai kannustaakseni lapsia jatkossakin tekemään kotitöitä maksan heille tältä ajalta ylenpalttista viikkorahaa. Ja lopputuloksena on uuteen vastuuseensa tyytyväisiä ylpeydestä puhkuvia tyttäriä ja siisti koti. Aika win-win, vai mitä?

Joten kirjoituksen alkuosa on loppujen lopuksi aika typerä. Unohtakaa koko juttu.