Siellä ne nyt kuitenkin ovat.

Avasin sitten koeluonteisesti uuden blogin osoitteeseen http://3xikuisuus.wordpress.com.

En olisi ikinä uskonut että tämä tähän menee, mutta meni se sittenkin näköjään. Tämä vanha blogi jää auki kunnes päätän mitä sille teen, kuoletanko pois vai jätänkö roikkumaan. Ei sekään ole mahdoton ajatus että tänne palaisin, on tämä tyttö tehnyt syrjähyppyjä ennenkin.

En tosin blogimaailmassa.

No mut hei, pytty vetää taas.

Ihan ensimmäiseksi esikoinen taittoi nilkkansa koulussa. Yrittäkääpä arvata, mitä lapsi silloin teki? Ei, ei ja ei. Hän tanssi ripaskaa.

Toiseksi pääsin vihdoin läpi terveyskeskuksen numeroon, ja sain kuulla tiistaina otetun ja keskiviikkona jatkoviljelyyn lähetetyn kuopuksen nielunäytteen tulokseen. Vahvaa bulssaa, kuten lapset sanoisivat. No, senhän tiesi jo ilman testiäkin, mutta sitten tuli hankaluuksia: Resepti luvattiin faksata apteekkiin vasta samalla kellonlyömällä, kun minun piti olla kotona ottamassa vastaan hoitolasta.

Onneksi Y-mies astui siinä kuvioihin, ja lupasi käydä antibiootit hakemassa. Mikäs sen mukavampaa! Annoin lapsen Kela-kortin ja kympin setelin mukaan. Hetken päästä palasi vaisu mies. Kuitin nähtyäni en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, joten valitsin vaihtoehdon C, eli äänekkään kiroilun. Lääke maksoi yli 60 euroa. Eikä siinä kaikki! Lääke oli päässyt loppumaan apteekista, joten vaaditun kolmen pullon sijaan Y-mies sai mukaansa vain yhden, loput tulee hakea huomenna, jolloin siis X-mies hakee lapsen suoraan päiväkodista. Yksi pullo ei riitä viikonlopuksi, enkä minä ehdi töistä apteekkiin ja päiväkodille ajoissa, joten Y-mies lupasi astua remmiin taas kerran. Hän pääsee töistä jo aiemmin, joten käy taas kerran apteekissa ja vie sitten lääkkeet päiväkodille. Tähänhän voisi melkein tottua!

Puolisen tuntia meni ennenkuin pääsin nikottelemasta kuopuksen lääkkeen hintaa. Sen jälkeen ilta sujuikin mainiosti leipomisen ja lasten riehunnan merkeissä, kunnes tuli aika peitellä lapsoset sänkyynsä. Silloin ensi kertaa kaverilla yökylässä oleva 4-vuotias huomasi muovisen dinosauruksen kadonneen, ja ilmaisi hätäännyksensä aika isolla äänellä. Siinä sitten kontattiin puolisen tuntia pöytien ja sohvien aluset läpi, kunnes töröhammas lopulta löytyi lankakorin päältä, fleecehuovan alta. Mitäpä sitä ei hätääntyneen pikkulapsen hyvinvoinnin eteen tekisi.

Ei tainnut muistaa kertoa että tämän kaiken lisäksi vessanpytty on tukossa? No, on se.

Koska kuopus on edelleen kipeä, ei aikuisten maailmasta ole mitään uutta. Joudun raportoimaan teille pelkkää perussettiä lapsiperheen arjesta. Ensimmäiseksi haluan kertoa siitä, kun esikoinen toi näytille pinkan kokeita koulusta. Aika jännityksellä olin nivaskaa odottanut, sillä lapsi on haalinut itselleen menoja liki joka illalle ja tekeekin läksyt nykyään aamukuudelta, kun ei iltaisin ehdi. Ensimmäisenä pinossa oli englannin koe, numerona 6½. Olin pillahtaa itkuun pettymyksestä, sillä näin jo silmieni edessä miten joudun taistelemaan lapsen kanssa tukiopetuksesta ja harrastusten lopettamisesta. Kun selasin muuta pinoa, osoittautui että turhaan olin hätääntynyt! Kaikissa muissa kokeissa numerona oli 9 tai 9½, myös englannin sanakokeissa. Kyllä sellaiseen nippuun yksi huonompikin numero mahtuu.

Toinen mainitsemisen arvoinen asia sattui autossa ajellessani kuopuksen kanssa kaupasta kotiin. Aistin epämääräisen aromin leviävän autoon.  Sen alkuperää oli pakko udella. "Hyi, pierasitsä?" "Joo, mut tää on vaan tämmönen peruspieru." "Siis mikä, peruspieru?" "Joo, kun tää ei haise erityisesti millekään." Niin että jos ette ole tulleet asiaa ajatelleeksi, kuusivuotias poika osaa lajitella ja nimetä useita erilaisia flatuksia. Peruspierun lisäksi on kuulema olemassa ainakin kananmunapieru, mätäpieru, kakkapieru ja pommipieru. Ensimmäiset tunnistaa hajusta, jälkimmäisen napakasta äänestä.

No tämä viimeinen juttu kyllä liippaa aikuisten maailmaa. On se kumma juttu tuon imetyksen kanssa. Jos imetyksestä sanoo odottavalle äidille jotain positiivista, on se automaattisesti, ilman poikkeuksia, nk. pulloäitien syyllistämistä. Ilman poikkeuksia. Tiedän kyllä että oma imetyshistoriani ei ole niitä tavallisimpia ja minut on siis helppo nähdä imetyshihhulina joka tahtoisi nähdä jokaisen esikoululaisenkin tissi suussa, mutta että tänään pelkkä maininta siitä että imetyksestä olisi hyvä etsiä tietoa odotusaikana, sai tämän reaktion aikaan..? Ilman että syyllistämisestä syyllistänyt edes tunsi taustaani? Voin vain ihmetellä.

Huhhuh, kiitos seurasta. Ihan kuin olisi oikeita ihmisiä ympärillä <3

Ärsyttääkö teitä yhtä paljon nuo ponnahtavat neittideittimainokset kuin minuakin? Poisto maksaisi 17,50e/vuosi. Totta kai teen mielelläni paljonkin sen eteen että sinä, rakas lukijani, viihtyisit täällä ja tuntisit olosi ilahtuneeksi sivultani poistuessani, mutkun ärh ja gggnnnnggg. En oikein tiedä mitä tästä nyt pitäisi tuumata. Mites te blogspotin, wordpressin ja posterousin ystävät, tuleeko teille maksuja? Muuten olen kyllä erittäin tyytyväinen vuodatukseen, mutta eipä ole kokemusta muustakaan.

Olen aloittanut fiktiivisen sivublogin. Ei, älä loukkaannu jos et ole kuullut siitä, sillä kukaan muukaan ei ole. Ajatukseni oli kirjoittaa selkeää draaman kaarta minämuodossa kaikenlaista vastuuta välttelevästä bimbosta, joka alkaa haluta lapsia. Aluksi kirjoittaminen olikin kivaa ja eteni suunnitelmien mukaan, mutta sitten se alkoi maistua puulta (eikä edes miltään tuoreelta ja maukkaalta puulta, vaan esimerkiksi vanhalta ladon ovelta) ja tyssäsi. Pakottauduin avaamaan sivun uudestaan, ja PAM! näyttämölle teki traagisen sisääntulon tämän naisen äiti, jonka blogin minä joutui toimittamaan pakkohoitoon, ja nyt olisi sitten kuvioissa sisaruussuhde ja isän etsintä, ihan itsestään, ilman pyytämättä. Merde, ellen sanoisi. Kaikkeen tuossa kirjoittamisessa joutuukin.

Aluksi ajattelin että enhän minä tämmöistä voi kirjoittaa, joku vielä luulee että kirjoitan itsestäni ja omasta äitisuhteestani. Harvinaisen vahvasti tunsin ettei näin nyt ole asian laita. Vasta kun tajusin että daa, pakkohoitoon laitettu äitihän on "kirjoittamani blogin kivenkovan minäkertojan" (just, sanotaan nyt vaikka että Marjaanan) tukahdutettu toinen puoli, alkoi hommassa olla järkeä. Sormia kihisyttää kivasti.

Ja milloinkas niitä blogipikkujouluja olisi taas tarkoitus viettää? Jos ei vielä jollekulle tullut selväksi, minulla on kuolettavan tylsää ja aivoni halajavat virikkeitä ja kontakteja. Männävuosina blogimiitit ovat onnistuneet tarjoamaan niitä yltäkylläisesti. Olisi mukava tavata myöskin sinut, armas lukija!

Vielä loppuun kuopuksen donitsiresepti: Otetaan sellainen taikinarinkula. Paistetaan se. Voi päällystää sen kuorrutteella. Voi panna vielä drösseliä. *kohotetut kulmat ja pyörähtävä ranneliike* Donitsi! (Tämä tuli jostain syystä mieleen kesken Transformers -elokuvan. Voin vain ihmetellä.)

Keskimmäinen on nimittäin rakastunut. Rakkaus on turvallisesti lajia kaukorakkaus, ja omat piirustukset ja Martta Wendelinin kuvitukset seinillä ovat saaneet seurakseen julisteita tuimasta nuoresta miehestä.

Rakkaus vaikuttaa koulutyöhönkin. Tässä tehtävässä piti kertoa elokuvan tai kirjan henkilöstä, jota ihailee. Jos Twilight -saaga on jollekulle jäänyt vieraaksi, suomennettakoon että rakkauden kohde on vampyyri Edward Cullen, jonka rakkaus kuolevaiseen Bellaan ei jätä kylmäksi äitiä eikä tyttäriä. Esikoinenkin on hämmentynyt siitä innosta, jolla keskimmäinen imaisi Edwardin elämäänsä, ja ehkä hieman nyreissäänkin, olihan hän ensimmäinen joka Twilightin tähän perheeseen toi.

Minä puolestani siunaan tämän rakkauden täysin. Kirjat lukeneena ymmärrän täysin miten valtavan voimakkaana pohjalla oleva seksuaalinen jännite pökerryttää ja kiherryttää, mutta koska se on niin täysin pinnan alla, ei siinä ole mitään säädytöntä. Sitäpaitsi kirjailija Stephanie Meyer on kuulema mormoni, eikä Bellan ja Edwardin suhde tosiaan saa fyysistä täyttymystään ennen avioliiton satamaan purjehtimista. Että elokuvasarja ehtii siihen, on keskimmäinenkin varttunut jo niin. ettei siinä edelleenkään ole mitään pahaa. Rakkaus on voimakas ja ihana asia.

Sitäpaitsi en vaihtaisi näitä keskusteluita Edwardin ja Jacobin paremmuudesta mihinkään. Minulle itsestään selvä valinta olisi lämmin ja pitkä intiaani lyhyenlännän ja jääkylmän kreikkalaisen patsaan sijasta. Syitä en sentään keskimmäiselle perustele kovin yksityiskohtaisesti. Yksi on tässä youtube-videossa, kohdassa 0,25. Kunpa poikanen vain olisi viitisentoista vuotta vanhempi.

Katsokaas kun nyt parin vuoden aikana on yleistynyt sanontatapa, jossa miehen loman tai työmatkan aikana lapsia yksin hoitavat naiset ilmaisevat olevansa sen ajan "yksinhuoltajia". Ennen voittopuolisesti suosittiin termiä "reissuleski", joten ehkä tämä nykyinen on siinä mielessä vähemmän makaaberi. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että ihan oikeat yksinhuoltajat eivät voi olla kohottelematta kulmiaan, kun joku puuskahtaa että on se niin ihanaa kun ei tartte olla enää yksinhuoltaja, kun Pertsa tulee reissusta kotiin. Muutama tuttu kotiäiti sanoo jopa olevansa yksinhuoltaja päivisin, kun mies on töissä.

Tietysti jos termiä ihan tiukasti tulkitaan, en minäkään ole yksinhuoltaja kuin yhdelle lapselle, sillä nuoremmista on heidän isänsä kanssa yhteishuoltajuus. Käytän sanaa itsestäni kuitenkin hyvillä mielin, sillä minä olen ainoa aikuinen kirjoilla tässä osoitteessa. Ja todellakin, huollan lapseni yksin. Vaikka X-mies elatusmaksua makseleekin, ei kukaan tule tänne tekemään ruokaa, pesemään pyykkiä, imuroimaan eikä käymään kaupassa. Kukaan muu ei huolehdi että lapset ottavat lääkkeensä ja vitamiininsa, että kengät, takit ja muut vaatteet ovat ehjiä, puhtaita ja oikean kokoisia. Eipä ole näkynyt ketään myöskään vaihtamassa pissaisia lakanoita aamukolmelta tai viemässä kuumeista lasta lääkäriin. Eikä kukaan muu kysele lasten kuulumisia, tarkista läksyjä eikä naura lasten vitseille. Minä olen ainoa joka kysyy lasten huolia ja ottaa ja tekee niille jotain.

Että anteeksi nyt vain, jos en välttämättä näytä kauhean empaattiselta, kun joku voivottaa että kyllä on ollut niin rankka viikonloppu, kun Repe oli reissussa ja on pitänyt selvitä oman lapsen kanssa ihan koko viikonloppu omin voimin.

Kuopus katseli lasten tietokirjasta kuvia erikoisista eläimistä, ja silmääni osui basiliski. Kävimme viikonloppuna Korkeasaaressa, ja sieltä silmääni tarttui pieni tiedonmuru, jonka mukaan niitä nimitetään Ömeerikassa jeesusliskoiksi, koska ne osaavat juosta veden päällä. Tämän tiedon toki myöskin välitin lapselleni, sillä mikään ei ole yhtä hauskaa kuin besserwisseröinti. Lapsi oli asiasta kovin kiinnostunut, ja selittikin kohta sisarelleen "Tässä on tämmöinen.. vettenjeesus."