Yöllä näin äärettömän elävää unta siitä, kuinka huomasin että kotopaikkakunnalla kaverini naapurissa oli myynnissä talo, ja ostin sen siltä istumalta. Talossa oli valtava kellari ja avara alakerta, yläkertaa en muistanut edes käydä katsomassa. Takapihalla oli uima-allaskin.  Tiesin että lainat ja muut järjestyvät kyllä.

Arvaatteko mitä tänään tapahtui? Kävin ensimmäistä kertaa eläissäni asuntonäytössä. Näytössä oli vastapäinen asunto, peilikuva tästä nykyisestä vuokra-asunnostani, ja vaikka tyrmistyin hintaa, pyysin laskemaan minulle lainatarjouksen. Älkää huoliko, en todellakaan aio ryhtyä velkahelvettiin näin pienen asunnon takia!

Surffailu asunnonvälityssivustoilla sai aikaan myrskyisän eksistentiaaliahdistuksen. Miksi, oi MIKSI siellä on niin paljon halvempaa? Täältä pk-seudulta on aivan turha haaveillakaan omasta asunnosta (ellei sitten oman työn lisäksi tarjoa pk-seuraa), mutta siellä moni asunto olisi jo mahdollisuuksen rajoissa. Siellä olisi kyllä sukuakin, muttei töitä eikä juurikaan sosiaalista verkostoakaan, se on kymmenessä vuodessa kudottu tänne. Täältä ei saisi asuntoa vaikka olisi kaksi maksajaakin, nykyisellään minua on vain yksi.

Kaipuu omistavaan luokkaan on yllättävän kova.