Viime viikko meni hoitaessa lasten vatsatautia ja juostessa itsekin vessassa, eikä tullut täyttä työviikkoa tästäkään, kun torstaina soittivat koulusta hakemaan pääkipuista keskimmäistä kotiin lepäämään. Vaikka itse työ on ärsyttävää ja rasittavaa, olen nyt kotona venyessäni ruvennut arvostamaan työyhteisöäni kovasti. Voisinpa vaikka lyödä vetoa, että aika läheltä liipannut Sellon tragedia on tehnyt jotain ihan yleisellä tasolla. Ihmiset tuntuvat kiinnostuneemmilta toisistaan ja huulta tulee heitettyä herkemmin vähän vieraampienkin tyyppien kanssa. Sillä on yllättävän suuri merkitys ihmisen hymyherkkyyden kannalta.

Kotiinkin nämä positiiviset vaikutukset kantautuvat. Eräänä päivänä tällä viikolla tulin kipin kapin kotiin ja tein valtavan vuoallisen lasagnea, jota myöskin yksinhuoltava kollega saapui syömään lapsineen. Mukavan illan jälkeen molemmat saivat lapset suoraan sänkyyn. Ensi viikolla tehdään kuulema toisinpäin, silloin on meitsin vuoro saada kotiruokaa ja lapset ruokittua ilman suoranaista vaivaa. Kyllä kuulkaa virkistää äiti-ihmistä tuollainen!

Olen ryhtynyt vähän ahkerammin kutomaan tätä nk. sosiaalista turvaverkkoa itselleni. Kun sitä ei ollut ollenkaan, ei sen eteen jaksanutkaan tehdä mitään. Nyt kännykässä on Y-miehen lisäksi kokonaista kaksi numeroa, johon voin soittaa milloin vain. Sekin kuulkaa virkistää! Lisäksi olen vähän vilkuillut saman rapun yksinhuoltajaa sillä silmällä. Hän jo lupasi tulla tänne ruokkimaan kissoja hiihtolomalla, nyt minulla on ajatus tarjota autoa markettikäyntiä varten, tai vaikkapa petipaikkaa pojalleen satunnaista mutta ah niin tarpeellista omaa aikaa varten. Missähän vaiheessa sitä siivousrinkiä kehtaisi alkaa ehdottelemaan?

Ehkä koko talven syödyt ulkomailta tilatut 10 000 IU:n vahvuiset d-vitamiinikapselit alkavat jo vaikuttaa.

Ei ole kauan siitä kun perustelin täällä varsin pontevasti, miksi en aio liittyä ikinä Facebookiin. Varsin ennalta-arvatusti erikoisen hauskan blogitapaamisen jälkeen minut puhuttiin siihenkin hommaan ympäri. Joojoo, on se kiva. On ihan kiva tietää mitä suurinpiirtein kuuluu vanhoille koulukavereille, kuka piikittää suoneen ja kenestä tuli insinööri, kenellä on lapsilauma ja kenellä kolmas avioliitto. Vanhat poikakaverit on tullut vilkaistua myös. Vain yhdestä tuli aikuisena superhottis, mutta kaikki ovat kurjassa jamassa tavalla tai toisella, siis sillä tavalla sellaisessa jamassa, etteivät elatusvelvollisuuksien ja muiden rasitteiden takia enää kelpaisi edes vanhan suolan muistonhäivän takia.

Samaa ajattelevat he varmasti minusta.

Yritinkin jo poseerata kuopuksen sohimaan kameraan jotenkin niin, etteivät 15 vuotta ja 25 kiloa näkyisi niin selvästi, mutta sitten törmäsin tähän sivustoon. Nyt olen neuvoton.

Kun äiti on väsynyt, niin sitä saattaa äännähdellä tyylillä jota lapset pitävät nalkutuksena ihan vahingossa. Annoinko luvan ottaa purkkaa? Käskinkö minä siivota? Sanoinko minä siitä telkkarin rämppäämisestä jotain?

Kun ei muista niin ei muista.

Lopetin opiskeluni säälittävän lyhyen pohdinnan päätteeksi. Ehkä sitten kun lapset ovat isompia ja siistimpiä, ehkä sitten kun tapaamiset vetävät paremmin tai lapset voi jättää keskenään, ehkä sitten voi ajatella uudestaan. Nyt on parempi keskittyä olennaiseen.

Joskus perheellisen elämä on täynnä uhkarohkeita päätöksiä. Tein sellaisen eilen illalla, kun vatsataudista toipuva kuopus turautti lusikallisen kalsareihinsa, enkä siltikään perunut jo kolme viikkoa sitten varattua kylpyläreissua. Uhkapeli kannatti tällä kertaa; lusikallinen oli kuin olikin koko perheen vatsanväänteiden vihoviimeinen loppusoitto.

Tulipa sekin huomattua että kahden kouluikäisen ja yhden eskariutta lähestyvän lapsen kanssa liikkuminen on kevyttä, mukavaa ja rentoa. En pysty säästämään itseäni itsesäälin tymäkältä puuskalta muistellessani entisaikoja, jolloin oli pakko liikkua yksi lapsi liinassa, yksi rattaissa ja yksi rattaissa kiinni julkisilla liikennevälineillä kauppakassien kanssa. Edes se yksi ylimääräinen aikuinen ei siinä savotassa juurikaan oloa keventänyt. Oi oma rakas yksityisautoni, sinua en vaihda (paitsi kun alat hajota käsiin, vaihdan nuorempaan)! Ajatus X-miehen asteittaisesta kokonaan feidaantumisesta ei tunnu minun kannaltani niin kauhean pahalta, kun Opel seisoo vakaasti rinnallani (tai käy, kuten se enkeli siinä lastenvirressä, josta useampikin pikkupoika on kysellyt että minkälainen moottori enkeleissä oikein on, kun ne niin ihanasti käy). Lasten kannalta asia on tottakai traaginen, mutta peitettäköön se nyt tähän tuimaan virnuiluun. Aikuinen syyntakeellinen ihminen on taaskin laiminlyönyt lupauksiaan, enkä katso asiakseni enää kysellä niiden perään.

"Äiti, anna perunamaitoa."

"Siis perunamitä?"

"Perunamaitoa"

"Mitä se semmoinen on?"

"Eeeeiku siis perunamehua!"

"Mitä se perunamehu sitten on?

"Eeeeiku siis mää tarkotan omenamehua."

Kyllä nuo miehet ovat ihmeellisiä. Ikinä niistä ei päältäpäin näe, miten ne eron hetkellä käyttäytyvät. Tällä hetkellä olen varsin tyytyväinen päätökseeni jatkaa tätä suhdetta, mutta ihan yhtä hyvin olisin voinut päättää toisin. Ongelmakohdat jotka sain vihdoin otettua esille, on selkeästi noteerattu vastapuolen taholta ja niihin on jopa puututtu. Avioliittoni jälkeen tämä on Jotain Ihan Muuta, ja ehkäpä siksi olen nyt niin varovaisella mielialla. Käytösmuutoksilla on tapana kulua käytössä, kun välitön eron uhka on haihtunut mielestä.

Joskus joku jossain voisi tarjota sitä yhteistä kotiakin, mutta taidan passata nyt tällä kertaa. Tuskin jaksaisin opetella uutta miestä ihan heti.

Suuret tuulet puhaltavat täällä Kolmekertaaikuisuuden konttorissa. Olkkariin tuli kahden runkopatjan tilalle parvisänky. Parvisängyn alle siirsin tietsikkapöydän ja kulmahyllyn eteisestä. Tietsikkapöydän tilalle laitoin valkoisen lipaston esikoisen huoneesta, kulmahyllyn oman lastulevyvaatekaappini, josta saatan kyllä tyhjentää vaatteet esikoisen huoneeseen ja heittää kaapin murhanhimoisesti paloiteltuna roskiin. Lisäksi kävin ostamassa eteiseen uuden maton, peilin tai taulun hankinta on puntarissa, ja olin vähällä päättää suhteeni Y-miehen kanssa. Päätimme jatkaa kuitenkin, vaikka totesimme ettei meistä sellaista oikeaa paria tule ikinä, sellaista joka asuu yhdessä ja elää yhteistä elämää.

Pannahinen. Pitäiskö ostaa vielä uudet verhotkin?

Nainen oli juuri menossa suihkuun, kun ovikello soi. "Who is it?" kysyi nainen, brittilässäpäin kun oltiin, ja kun oven takaa vastattiin että "It's the blind man" ei hän vaivautunut laittamaan hikistä paitaa takaisin päälleen vaan avasi oven ilman sitä. "Nice tits! Where do you want me to put these blinds?" äännähti kaihdintentuojamies.

Minulla on ihan samanlainen olo kuin vitsin naisella. En jaksaisi kiskoa ylleni mitään roolia, mutta aavistan että siitä seuraa eeppinen väärinymmärrys, joka saattaa periaattessa olla hauskaa ja ehkä vapauttavaakin, mutta pääasiassa ehkä vain kiusallista.

Lisäksi olen harkinnut opiskelujen keskeyttämistä. En vain jaksaisi. Ja tulinpa laskeneeksi sellaisenkin tosiasian, että X-mies tuli pitäneeksi viime vuonna lapsia luonaan viitenätoista viikonloppuna, kun tapaamissopimuksessa seisoo että joka toinen. Kun kuluneen vuoden viisikymmentäkolme viikkoa jakaa kahdella, tuloksena on paljon enemmän kuin viisitoista. Ja silti minun pitäisi miettiä tätä omaa vanhemmuuttani? Missäs välissä minä ehtisin? Saapa nähdä miten X-miehen ja hänen vaimonsa kesällä syntyvä vauva vaikuttaa tilanteeseen, jäävätkö entiset lapset entistä vähemmälle vai alkaako isänsä arvostaa puhuvia, liikkuvia, pukevia ja totteleviä jälkeläisiä.

Jos teitä kiinnostaa miten yksinhuoltaja makaa, niin voin sanoa että se makaa kovaa ja korkealla.

Ostin nimittäin parvisängyn, ja sen mukana seuraa vaahtomuovipatja. Olen nukkunut löysillä runkopatjoilla useita miljardeja miesmuisteja (miesmuisti lienee noin minuutin pituinen) ja ennakoin ongelmia kovempaan kamaan siirtymisessä.

Muitakin ongelmia siirtymisessä lienee luvassa. Tietokonepöytäni ei ihan mahdy sängyn alle, ja suuresta haluttomuudesta käyttää kerrankin säästössä olevaa pikkuista summaa uuden pöydän ostoon olen alkanut katsella nykyisen pöydän lastulevyisiä jalkoja ja lainassa olevaa jiirisahaa sillä silmällä. Toisaalta olen kyllä mestari sahaamaan kiharaista pintaa, joten jospa antaisin olla. Vaikeaa on päättää ja miettiä mitä tässä olisi viisainta tehdä. Asioiden muokkaaminen kivaa, mutta niiden tärvely taas ei.

Syy sahan meillä lainassa oloon on sellainen, että vein töistä kaksi vanerilevyä ajatuksena rakentaa niistä kissoille jotain kivaa. Sitten minuun sujahti Yltiöpäisten Suunnitelmien Saatana, ja ryhdyin rakentamaan kulmahyllyä eteiseen avainten, postien ja epämääräisen sälän laskeutumisalustaksi. Sain sen kasattua pisteeseen jossa puuttuu enää kaksi hyllyä ja maalaus, ja tadaa! ruuvit loppuivat kesken. Siitä on noin viikko, ja mitään ei ole tapahtunut sen jälkeen. Hieman epäilen että joskus juhannuksen tienoilla heitän koko höskän roskikseen.

Saatan ylläolevasta huolimatta kuulostaa epäilyttävän aktiiviselta, pahoittelen. Todellisuus on ihan päinvastaista. Joku nukkumisvaikuksinen voisi tulla hakemaan täältä raukeaa lähellä nukahtamista olevaa tilaa kahmalokaupalla, luopuisin siitä mielelläni. Nukkuminen on ihanaa mutta saa koko perheen rakoilemaan, koska kotityöt.

Kaikki alkoi siitä, kun Y-mies tilasi edullisen MP3-soittimen Kiinasta. Sen piti olla hemmetin näppärä ja näyttää elokuvia ja vaikka mitä ihmeellistä, ja Y-mies oli etukäteen varma ettei se toimi kuitenkaan, koska sen piti tehdä niin paljon niin hienoja juttuja, ja hänen nettiostoksensa ovat yleensä raastaneet koko lähipiirin hermoja, Y-miehellä kun on joskus tapana kiukutella vastoinkäymisten edessä, (luksus johon poikamiehellä on varaa) ja vastoinkäymisiä jos jota ovat hänen nettiostoksensa tarjonneet (videotykin lamppu piti palauttaa Kanadaan, joku pedaalihommeli Saksaan ja polarisoivista kalastuslaseista meni sanka poikki, nämä nyt noin alkajaisiksi mainitakseni). Vastoin kaikkien odotuksia MP3-soitin toimi juuri niin kuin pitikin!

Sen jälkeen meni takajousi poikki Y-miehen autosta, á 250e. Y-mies lainasi minun autoani, jolloin todettiin että olen saanut liikkeestä siihen väärän avaimen. Kun minulta sitten eilen illalla lohkesi palanen hampaasta, päättelin että itselleni tilattu samanlainen soitin tulee varmaan myöskin toimimaan, tai sitten maailmankaikkeus on ihan oikeasti epäreilu.

Hammas on muuten ehditty jo paikkaamaankin, vieläpä kunnallisessa. Kyllä, lohkeama johtui juurikin kielikorustani, jota ahneuksissani rouskaisin karkin sijasta. Kiitokseksi siitä ettei hammaslääkäri moittinut minua sanallakaan, olen ajatellut sen pois ottamista.

Raihnaista viikonloppua vain kaikille tasapuolisesti. Kuinkahan todennäköistä on, että juuri silloin kun ottaa kaksi vilkasta pojanmöllykkää luokseen yökylään, iskee jokin nuhantapainen joka verottaa jaksamiskykyä juuri sen rajan alle, ettei ole enää yhtään kivaa, vaan päinvastoin, sipsinmussutus, painimatsit ja kyynärtaivepierut raastavat? Ja mikä hemmetti siinä on, ettei jaksa mennä ajoissa nukkumaan ja sitten herää tolkuttoman aikaisin ilman sitä levännyttä oloa, jonka toivossa sängynpohjalla yleensä aikaa vietetään? Ja mikähän lainalaisuus siinäkin nyt on, ettei nuoriso valu aamiaiselle yhtäaikaa? Aamupalatarjoilu on ollut nyt päällä viimeiset 1,5 tuntia, kun heput ja heputtaret käyvät yksi kerrallaan syömässä sopivaksi katsomassaan rakosessa.

Ärh. Nämä lainajäbät ovat toki tervetulleita, sillä me yksinhuoltajat päätimme vähän yhdistää voimia, ja nyt on minullakin joku jolle soittaa, jos on tarvis tehdä jotain ilman lapsia äkillisestikin. Nyt on siellä päässä parisuhdekriisi, ja koska omani ovat olleet isällään viimeksi joulukuun alussa ja seuraavan kerran ties milloin, voisinpa lyödä vaikka vetoa että oma parisuhteenikin ajautuu kriisiin, jos en pian saa ( viettää sitä puoltatoista tuntia ilman lapsia). Seurustelu miehen kanssa, joka tietää tasan tarkkaan millaista elämä lapsiperheessä on eikä välttämättä halua kokea sitä uudestaan, on ehkä sittenkin aika haastavaa. Mitä vikaa taloyhtiön häkkikellarissa on? Ei siellä kukaan koskaan käy! Pyykkituvalla on pyykinpesu sunnuntaisin kielletty, joten sielläkin saisi olla rauhassa! Ja saunat! Ne ovat viikolla ihan tyhjät!

Mutta ei. Y-mies väittää omaavansa kiinnijääjän karman, ja perustaa uskonsa muunmuassa siihen tosiseikkaan, että kun meni talvella korpimökkiin sähkökitaran ja vahvistimen kanssa leikkimään rokkistaraa vaivautumatta vetämään verhoja kiinni, oli kilometrin päässä asuva ukko ikkunassa virnuilemassa kesken kiihkeimmän tykityksen. Pah.

Mutta ajatelkaamme heti X-miestä, jolla on sentään elämä vaikeaa. niin vaikeaa, etteivät lapsensa ole vieläkään saaneet joululahjojaan ja niin vaikeaa, ettei edes päivätapaaminen onnistu. Nyyh.

Ainiin, nimimerkki Sussuli joka puhuit parivsängystä pari kirjoitusta takaperin, laittaisitko sähköpostiosoitteesi tuolta kommenttilaatikon kautta. Se ei tule julkisesti näkyviin, vaan pelkästään minun rasittuneille ja turhautuneille silmilleni.

Suurkiitos kaikille sänkyasioitani miettineille! Palaan asiaan, kunhan saan aikaiseksi. Jonkinlainen puolisohvaviritysajatus kyllä heräsi.

Mutta nyt haluan jakaa teille erään aika hyvän esimerkin siitä, mitä on olla teinin vanhempi. Otin tiistain palkattomaksi vapaaksi töistä, kun sitä kerran oli työtilanteen hyvyyden takia tarjolla. Tarkoituksenani oli ennen kaikkea ilahduttaa päivän muutoin ihan ypöyksin viettäviä koululaisiani ja käydä kerrankin ruuhkattomassa kauppakeskuksessa ostamassa esikoiselle kaikkea tarpeellista. Viikonloppuisin kauppakeskukseen ei oikein ole mitään asiaa ainakaan auton kanssa, ja arki-iltaisin ei jaksa. Illemmalla ajattelin viedä esikoisen tallille, sillä lähijunien kulkeminen Rautatieaseman rytinän jälkeen oli vähän epävarmaa.

Toki osasin odottaa että koululaisia vähän saattaisi harmittaa, kun olin vahtimassa että syödään muutakin kuin karkkia ja keksiä ja että puetaan päivävaatteet päälle, mutta silti yllätyin kun esikoinen kertoi tarkasti eritellen kuinka pilasin hänen päivänsä ja että hän ei ainakaan lähde mihinkään ostamaan yhtään mitään. 162 cm pitkä lapsi käyttää tällä hetkellä 140 -senttiselle suunniteltuja toppahousuja, koska ei kelpuuta mitään mitä hän ei ole ensin sovittanut ja todennut itselleen sopivaksi, eikä ole aikoihin suostunut toppahousuostoksille. Perustelin, uhkailin ja kiristin, lahjoinkin, mutta en saanut lasta liikkeelle. Kunnolliset talvikengätkin olisivat tarpeeseen, koska tällä hetkellä lapsella on vain yhdet kengät, kevyet tennarit.

No, illemmalla vein esikoisen tallille, kunhan ensin oli tehty pieni ylimääräinen lenkki: lapsi kun oli ajatellut etteivät hanskat ole kovin tarpeelliset -15 asteen pakkasessa. Kun pari tuntia myöhemmin kävin lapsen hakemassa, istuikin hän tallin toimistolla hytisemässä ja tallin omistaja piti minulle ankaran puhuttelun siitä, miten lapsi täytyy pukea lämpimämmin tämmöisillä pakkasilla. Häpesin niin, etten saanut seliteltyä yhtään mitään, mulkaisin vain leimuavin silmin surkean näköistä tytärtäni. Autossa sain kysyttyä että joko antaa ostaa lämpimiä vaatteita, jolloin sain vihdoin myöntävän vastauksen. Nyt on vain ainoa ihanteellinen ostospäivä mennyt jo, ja joudumme sukeltamaan ostoksille kauheaan ruuhkaan sitten viikonloppuna.

Olotila on yhäkin kohtuullisen ärsyyntynyt. 12-vuotiasta ei voi enää pukea väkisin, mutta olen silti vastuussa jos lapsi liikkuu liian vähissä vaatteissa. Että ei muuta kuin päätä seinään vaan.

Sänkyperäinen päähänpisto johdatti minut ja Y-miehen suhteemme syntyliepeille, eli Ikeaan. Esikoista ei saanut narrattua mukaan millään verukkeella, joten hermot semisauhuten jätin hänet kotiin. Jo valmiiksi hieman ärsyyntyneessä mielentilassa kun olin, johti keskimmäisen ja kuopuksen keskinäinen nahistelu yllättävän pian siihen lasittuneeseen katseeseen, jonka takana ajattelen ihan omiani yrittäen olla välittämättä ympäristön lähettämistä hermostumista edesauttavista signaaleista. Kuopuksen lautasoksennus ravintolassa oli sinänsä ihan tarpeeton, oloni oli kurja ilmankin, mutta tällä kertaa kukaan eikä mikään saanut minua tuskastumaan niin paljon että tyyni ulkokuoreni olisi säröillyt. Ei tosiaan edes se oksennus lautaselle.

Sänkypulmani on seuraavanlainen: nukun olohuoneessa. Muuten siinä ei ole mitään ikävää, mutta sen väistämätön seuraus on se, että sänkyni on olohuoneessa. Se saa olohuoneen aika epä-olohuonemaiseksi, ja se taas on sangen ikävää, sen lisäksi että se pakottaa sijoittamaan tietokonepöydän läpikulkueteiseen, jossa se näyttää isolta ja sotkuiselta sekä kerää päälleen kaiken mahdollisen roinan, joka taas saa tämän hyvinkin kriittisen paikan noin ikäänkuin viihtyvyyden kannalta näyttämään kerrassaan kamalalta.

Jos siis saisin tahtoni läpi, ostaisin sellaisen sängyn jonka alaosa on 140 cm leveä ja yläpeti 90cm. Siis kerrossänky, mutta aikuiselle ja lapselle. Sijoittaisin sängyn lastenhuoneeseen nykyisen kerrossängyn tilalle, nukkuisin itse yläosassa ja pakottaisin kuopuksen ja keskimmäisen jakamaan alasängyn keskenään. Oman vanhan sänkyni hävittäisin kokonaan, sen tilalle siirtäisin tietokonepöydän tätä eteistä tukkimasta ja viime silaukseksi sijoittaisin eteiseen tietokonepöydän paikalle siistin lipaston, jossa olisi koria ja nyssäkkää ja nassakkaa keräämässä näitä mainoksia, laskuja, käsilaukun, kännyköitä, heijaistimia ja lasten askarteluja, joita tälläkin hetkellä tässä silmieni alla lepää.

Asiassa on vain muutamahko mutta:

1. Haluaisinko todella viettää kaikki yöni taas samassa huoneessa lasten kanssa?
2. Entä jos Y-mies toipuu unettomuudestaan ja alkaa sittenkin taas hinkua luokseni yökylään? (Sitä tarkoitusta varten voi toki käyttää keittiötä, kylppäriä ja olohuoneen sohvaakin, mutta se nukkumisosa, se vaatii sänkyä!)
3. Keskimmäinen kieltäytyy ehdottomasti nukkumasta pikkuveljen vieressä, ja haluaa yläsänkyyn.
4. Kuopus ei suostu nukkumaan alasängyssä vaikka saisi olla äidin vieressä, jos se tarkoittaa sitä että joku muu pääsee yläsänkyyn, koska hän on jo Iso Poika.
5. Keskimmäinen itkee jo nyt sinitarralla seinään kiinnitettyjen kuviensa kohtaloa, sillä niiden järjestelyyn on käytetty yllättävän paljon aikaa ja paneutuneisuutta. Uusi yläsänky olisi kuulema liian korkealla ja supistaisi käytettävissä olevaa seinätilaa kohtuuttomasti.
6. Esikoisen mielestä asiassa on jotain pahasti epäilyttävää, sillä hän ei varsinaisesti saa siitä mitään henkilökohtaista hyötyä.
7. Eijjoorahhaa.
8. Eijjaksa aatella.

Että semmoista. Kiitos myötäelännästä. Jos tiedätte miehen jota kiinnostaisi keskustella sisustuksesta, niin pyytäkää ottamaan yhteyttä.

Jos minulla ei olisi ollut yhteyttä Sellon ampujaan, olisi elo tällä hetkellä varmasti vähän kevyempää. Toisaalta, jos yhteys olisi ollut lujempi, olisinkohan voinut asiaan jotenkin vaikuttaa? Tuskinpa, mutta jossittelu ja jahkailu taitaa tällä hetkellä kuulua toimenkuvaan.

Senpä vain tahdon sanoa, että Shkupollista ei olisi ikinä tämmöistä uskonut, ainakaan tämmöisen pintapuolisen tuttavuuden perusteella.

Siksipä nyt taitaakin olla niin kumma olo.

Luulinko tosiaan että lankakaupassa noin vain käytäisiin? Pah. Ajettavaa matkaa ei sinänsä ollut paljon, eikä Eniron mukaan käännöksiäkään olisi pitnäyt kovin montaa olla. Tulostin reittiohjeet, painoin ne ja karttakuvat mieleen ja lähdin ajamaan kohti Oulunkylää. Puolisen tuntia myöhemmin, kun autoni juuttui U-käännöstä yrittäessäni Pitäjänmäen perukoille, soitin Y-miehelle, joka antoi uudet ohjeet. Harhailin, harhailin ja harhailin, kunnes kello oli kymmentä vailla kaupan sulkemisaika, ja palasin kotiin.

Noh, yrittänyttä ei laiteta. Otin tänään palkatonta vapaata revanssia varten, ja luin ohjeita entistä tarkemmin. Tällä kertaa löysin itseni Pasilasta. Kylmä langankiilto silmissäni kyllästyin eksyilemiseen - sääkin kun oli edelleen surkea, samoin teiden kunnossapito - tumppasin autoni parkkihalliin ja ajoin yhden pysäkinvälin junalla saavuttaakseni päämääräni.

Tuntia myöhemmin poistuin kaupasta kahden pinkeän kassin kanssa posket kuumottaen, mutta vain 55 euroa köyhempänä. Oloni on sangen tyydytetty! Nyt on kuopukselle kutittamaton kauluri puikoilla, keskimmäiselle pipolanka huutelee jo vuoroaan ja virkkauslankoja on monta kerää niin kesäkasseja kuin joululiinojakin varten. Lisäksi ostin trikoista matonkudetta matto- tai korisessioon ja muutaman kerän odottamaan inspiraatiota.

Kyllä nyt muuten kelpaa.

Tervetuloa, kommenttilaatikon puolella on punaista jaffaa ja hillomunkkeja tarjolla! Reilun viikon myöhästyneet Asiat ovat palanneet, ja vihdoin uskon raskaustestejä, jotka kerta toisensa jälkeen näyttivät miinusta.

Olen niin helpottuneissävytteisen euforinen, etten jaksa edes miettiä, onko tämä ollenkaan sopiva aihe polkkaan vaiko ei.

Noniin, asiaan. Jos jollakulla on omassa kodissa tilaa kahdelle leikatulle kissarouvalle, niin ilmoittautuu tuonne kommenttilaatikkoon, kiitos. Kyseiset kissarouvat eivät sitten sopeutuneetkaan elämään kiivasta tahtia kasvavassa perheessä, joten ihan pikkulapsiperheeseen en näitä voi suositella. Olen ne muutamaan otteeseen tavannut, ja kaikille kissoja ymmärtäville voin suositella. Ovat vielä komeitakin!

Sen kummemmitta asioitta ryhdyn pakottamaan kuopusta lankakaupan alennusmyynteihin. Tämä ei ehkä ole sitä äidin ja pojan laatuaikaa, jota lapsi toivoi sisarusten jäädessä taa, mutta pitäähän niitä ostaa nyt kun halavalla saa, niin on sitten varastot pullollaan ja vapaat kädet suunnitteluun. ..eikö niin?

Taas yksi puolikas maata läpiajettuna, ja edelleen auto ja ihmiset ehjinä. Vähänkös meitsi on rulettaja!

Vanhemmat lapset jäivät mummulaan joulusäilöön, ja automatka kahdestaan 5-vuotiaan kanssa oli sarjassamme Jotain Aivan Muuta, sillätavalla hyvästi. Oli yllättävän mukavaa pohtia, että jos jättiläiskalmari ja Itämeressä ammoin asunut, jopa 9-metriseksi kasvanut oikosarvi olisivat kohdanneet, olisivatko ne olleet ystäviä. Asia jäi vähän avoimeksi, joten siihen voi vielä ottaa kantaa!

Pissahädät ja janot katkoivat matkaa säännöllisesti toisiaan seuraten, kunnes seuralaiseni ilmeisesti liikaa ryypättyään sammui. Viimeiset 200 kilometriä ajoin yhteen putkeen, vain lähikaupassa poiketakseni. Siellä koitti yksi joululoman ehdottomista kohokohdista, sillä kierittyäni yli viikon kauheassa salmiakkisuklaakonvehdin puutteessa (niitä ei pohjoisessa yksinkertaisesti ollut!) olivat ne nyt puoleen hintaan ja jäljellä oli vielä kaksi kokonaista myyntierää! Hillitsin kuitenkin itseni melko hyvin, ja ostin vain kahdeksan hinnoitteluyksikköä.

Nyt on sitten vähän huono olo, joten suonette anteeksi, poistuntuonnesivummöhh

Tää otti ja hurautti lapsineen ja kissoineen tiistaina lasten todistusten saamisen jälkeen tänne pohjoiseen. Matka meni mukavasti, vaikka välillä pyrytti lunta näkyvyyttä häiriten ja ensimmäinen "Onko vielä pitkä matka?" kuultiin kun mittarissa oli vasta 8,3 kilometriä. Ojassa nähtiin kaksi autoa, kumpikaan niistä ei ollut oma, joten matkaa voi pitää kaikin tavoin varsin onnistuneena.

Joulupukki kävi jo, ja voisinpa veikata että olemme ainoat asukkaat lähiseudulla, joiden kodissa puhutaan tällä hetkellä sekä suomea, kiinaa että englantia. Lapset pörräävät lahjoista pökerryksissään, olen yrittänyt opettaa oikeakätistä virkkaamaan englanniksi (joka itse vasenkätisenä on aika metkaa), ja nyt vain odotan että epilaattori lataa ja pääsen itsekidutukseen.

Jotta ei kuulostaisi liian auvoiselta, kerrotakoon että lääkäri suomensi maanantaina mitä röntgenlääkäri oli lausunut magneettikuvatusta polvestani reilu vuosi sitten; taustalla on ikärappeuma. Minulla! Arvatkaa saako orastava kolmenkympinkriisi tästä mukavasti lisää polttoainetta. Työpaikanvaihtosuunnitelmiin tästä saa kyllä kummasti lisäpontta, polvi on nytsillään aika romuna ja joudun ikävästi tämän jouluviikon lepuuttelemaan sitä.

Äh, enhän minä voi jättää teitä näin harmistuneeseen olotilaan, onhan joulu! Siksipä kerron mitä hieman alle 2-vuotias siskontyttö lauleli aamulla: "Nyt sytytämme Jeesuksen, se liekkiin leimahtaa...".

Koska vuosi sitten loukkaamani polvi ilmoittelee olemassaolostaan varsin ikävällä, puristavalla tavalla, voinen käyttää tätä ylimääräistä aikaani siivoamisen, viimeisten joululahjojen paketoimisen ja kirjoittamisen sijaan jakamalla kissahuolia kanssanne, eikö niin?

Ensin hieman kertausta. Saima, se onneton 63 -grammainen rääpäle, jota emo hieman aluksi hylki ja joka meinattiin kertaalleen lopettaa kivuliaan ummetuksen vuoksi, on edelleen hyvin pienikokoinen mutta muuten reipas, taitava perusnormikissa. Kävelee kerrossängyn kaidetta pitkin, ovien päällä ja metsästää taitavasti varpaita ja ihan mitä pikkusälää vaan, mitä lapsiperheessä varpaiden lisäksi lattialla pyörii. Toinen pupilli on edelleen laajempi kuin toinen, mutta mitään muuta aivovammaan viittaavaa ei tod. ole.

Ankero sen sijaan aloitti taipaleensa löytymällä peiton alta puhtaaksi nuoltuna mötkylänä, on aina syönyt hyvin ja on jo aikapäiviä sitten kasvanut kookkaammaksi kuin emo. Turkki on pitempi kuin muilla ja oikein hyväkuntoinen. Nyt jäbä on aloittanut kömpelöinnin. Siinä missä muut loikkaavat vyötäröni korkeudella olevalle nurkkahyllylle loiks vaan ja jatkavat siitä kaapin päälle tarkkailemaan ympäristöään, loikkaa Ankero juuri ja juuri niin korkealle että saa etutassut hyllyn päälle, ja potkuttelee sitten takajaloilla hyllyn kyljestä vähän lisävauhtia. Sama kaapin päälle etenemisen kanssa. Välillä koko eläin retkahtaa alas ja lähtee sitten etenemään vaivihkaa muuhun suuntaan, kuin ei olisi edes halunnutkaan kaapin päälle. Yhä enemmän ja enemmän remuaminen saa väistyä reteän sängyllä kellimisen tieltä.

Kysymykseni siis kuuluu pyhässä yksinkertaisuudessaan näin: Onko tämä ihan normaalia leikatun kollin käytöstä?

Tässäpä iloksenne kuva juurikin siitä paikasta, johon Ankero on tällä kertaa päässyt ja ilmeisen uupuneena pujahtanut koloon köllimään. Sinänsä harvinainen kuva, yleensä kissoja ei saa samaan kuvaan yhtä aikaa ilman kuvanmuokkausohjelmaa.

Ja jotta saisitte totutun annoksenne sosiaalipornoa pelkän helpdeskinä (apupöytänä?) toimimisen sijaan, kerrottaneen teille vaikkapa se, että asiat ovat myöhässä ja minua pelottaa.

No niin, seuraavaksi saatte vilkaista kokoamaani poikakalenteria. Kieltäydyn kommetoimasta miesmakuani, ainakaan kovin järkevästi, ja tahdon lisätä että tehtävä oli ihan järkyttävän vaikea. Tuttavapiiriin kuuluu paljonkin miehiä, joiden kohdalla on pakko todeta 'pa****n', mutta olen varsin tyytyväinen asemaani Y-miehen kainalossa.

Koska tammikuu on kylmä, aloitetaan jostain kuumasta. Metallican Rob Trujillo on taannut sydämentykytyksiä heti Metallicaan liityttyään.

Helmikuukin on hemmetin kylmä. Sydän, sydämen keikoilla lämpenee. Kreditit kuumuudesta koko bändille.

Maaliskuista henkiin heräämistä tarkkailee James Hetfield, ja päättää Metallican edustuksen tältä vuodelta tähän.

Huhtikuussa pysäyttää herra Ylppö.

Toukokuussa alkaa olla jo niin lämmin, että tarvitaan jotain viileetä. Sen osan hoitaa Keanu Reeves.

Yhä vaan lämpenee ulkona, mutta miehet viilenevät. Kesäkuun koleuden takaa Dimmu Borgirin Shagrath.

Heinäkuussa minulle poseeraa Wolverine, koska en pidä helteestä ja viileämpää on vaikea kuvitella.

Ai on vai? Professori Kalkaros hoitelee elokuun ihan helposti.

Syyskuussa on hyvä muistella menneitä. Sen kunniaksi teille esiintyy Y-mies vuodelta 1989!

Lokakuuta lämmittää toinen komea tumma basisti, Titus Hjelm.

Marraskuussa katsellaan satunnaista hyvinmuodostunutta komean maoritatuoinnin omaavaa potraa poikaa (joka paljastui Dwayne Johnsoniksi, aka The Rockiksi, kiitos tarkkasilmaisen lukijani tahman, joka on tainnut lepuuttaa silmiään tyypissä joskus aikaisemminkin).

Vihdoin ja viimein, lutuinen Seth Rogen päättää vuoden. Isot miehet ovat ihania!

Nappasin idean Tiinalta, ja annan sen edelleen jakoon. Mielenkiinnolla odotan teelmiänne!