Mmmmoihh! Muistatteko minua? Ei se mitään, sillä minä muistan teidät ja aion kertoa teille kuulumisiani sekä tekemäni huomion siitä, miten muuttaminen omaa huomattavia yhtäläisyyksiä synnyttämisen kanssa. Nimittäin siihen valmistautuminen vähän jännittää ja kun se on päällä, on olo varsin tuskaisa ja tuntuu ettei se lopu ikinä. Kun se sitten kuitenkin on ohi ja imetys alkaa suj.. siis tavarat alkavat löytää paikkojaan, humahtaa sellainen rakastumisen tunne että jee, tämä meni sittenkin hyvin ja oikein ja kyllä tästä vielä ihm.. koti tulee.

Nykyinen asunto on nimittäin kiva ja kompakti, ja toivon että tässä voi asua mahdollisimman pitkään. Olohuoneessa nukkuminen ei haittaa, sillä nyt minulla on suuri kirjahylly jalkopäässä. Ei sekään haittaa että tietokone on eteisessä, sillä tästä on esteettömät näkymät sekä olohuoneeseen että lasten huoneisiin ja voin täten entisestään vahvistaa lasten vaikutelmaa siitä, että minulla todellakin on silmät selässäkin eikä mitään konnuuksia näin ollen kannata tehdä. Hah!

Ja kyllä, Tuskasta haluan kertoa teille kaikille se, että jo kerran aiemmin näkemäni Amon Amarth teki nyt lähtemättömän vaikutuksen. Tää fanittaa. Huisin hienoa oli se, kun eräs bloginpitäjä meni lauantaina t-paitapisteesta kyselemään josko bändin paitoja kuitenkin olisi, vaikkei niistä näkynyt yhtään mallikappaleita. Bändi oli kuulemma pakannut ne mukaansa perjantaina takaisin Ruotsiin lähtiessään, mutta yksi paita oli jäänyt. Se yksi ainoa oli lady fit-mallinen, ja kokoa L, eli vähän niinkuin minua varten! Toinen uusi tuttavuus johon aion palata uudestaan ja uudestaan, oli Färsaarten suuruus Týr. Yleisön joukossa oli kovasti naisia, köh, enkä tuota yhtään ihmettele. Oli meinaan pyykkilautaa, vaikka itse ehkä pidänkin edemmän pesupalloista. Ei niiden edes olisi lopussa tarvinnut sitä parivuotiasta pikkunassikkaa nostaa kiljaisemaan sitä hevikiljaisua mikkiin tai sen karvaisen ja komean kitaristin käsivarsille lyömään loppusointua, meinaan että lisääntymistoiveita oli aika monella jo ennen sitä.

Ja kyllä, minä olen liian vanha moshpittiin. Mustelmat jaloissa särkevät oikeasti, ja kantapäät ja nilkat ovat pelkästä seisomisesta niin kipeät, että tuntuu ihan mummolta. Huomenna alkaa matka kohti pohjoista, saa nähdä kuinka raihnaiseksi ihmisen tekee 12 tunnin autolla ajaminen. Tai kaksi viikkoa viiden lapsen vahtimista, Y-miehen tuon armoitetun festariseuran esikoinen (joka muuten oli myös Tuskassa) jää kuitenkin kotiin. Eli se ainoa, joka olisi voinut kaitsemisessa auttaa. Huoh.

Ihanaa kesää teille kaikille!

Kun näin eilen Y-miehen vanhempien hääkuvan, valtasi minut sittenkin halu luoda meille oma geenicocktail, vaikka kuinka oliskin viime aikoina tuntunut että nämä saavat jo riittää. Kyllähän Y-miehen äiti on edelleenkin kaunis nainen, mutta hääkuvasta voi päätellä, että mallitoimistojen ovet olisivat olleet avoinna hänelle ihan missä vain. Eikä Y-miehen raamikkuus ole mikään sukupoikkeama. Talon täyttyessä hautajaisvieraista niska alkoi hiljalleen kipeytyä yläilmoihin tuijottamisesta, vaikken erityisen lyhyt olekaan.

Siinä missä X-miehen sukukekkereissä oli aina vaivaantunut olo, oli tuolla heti kotoisaa. Sukua oli saapunut Ruotsista ja Oulun suunnalta, joten liekö tuo ihmekään. Eräs vieraista jopa tunsi siskoni miehen vanhemmat! Addressien luvussa sitten kylmä hiki valahtikin odotetusti otsalle, kun kuulin tutun sukunimen, joka ei ihan yleinen ole. Varovasti asiaa kyseltyäni selvisi, että isäni isänisän äiti olikin sukua Y-miehen serkun miehelle, joten rutsaa ei tiettävästi tässä huushollissa edelleenkään harrasteta.

Otsikko liittyy hurjaan tarinaan, jonka kertoi Y-miehen setä. Sota-aikana olivat löytäneet metsästä räjähtämättömän pienen lentopommin ja vieneet sen poliisille näyteille, joka vilkaisi sitä ja tokaisi otsikon. Siitä sitten kahdeksanvuotias poika otti taas pommia pyrstöstä kiinni, jatkoi matkaa polkemalla miestenpyörää tangon alta ja kävi nakkaamassa pommin Oulujokeen, jossa se lienee vieläkin. Uikaa varovasti.

Kaksi viikkoa ei ole muuten yhtään passeli aika muuton järjestämiseen. Ei ainakaan jos samaan aikaan pitää valmistautua hautajaisiin joissa tulee ensimmäistä kertaa tavanneeksi uuden rakkaansa sukua yhtään laajemmin, käydä töissä ja pyörittää sitä samaa arkea kolmen lapsen kanssa johon yleensäkään ei meinaa aika riittää. Asioita on tullut järjesteltyä puhelimitse niin tiiviisti, että voisin vaikka vannoa korvani kuumenevan kun ajattelenkaan asioiden hoitamista.

Kerroinko muuten että viime viikon loppupuolella minulla oli sukulaisiakin kylässä muutaman päivän ajan? Oli niitä. Viisikuukautinen siskontytär oli kyllä sinänsä suloinen, mutta kylläpä olenkin iloinen että nuorimmaiseni on jo nelivuotias! Kyseistä nelivuotiasta muuten kuuluteltiin tänään marketissa. Tai siis minua, hänen äitiään. Oli osannut sanoa nimensä ja ikänsä ja odotteli kassalla, vaikka naamasta näki että ihmistä riepoi ja mieli teki mennä vähintäänkin piiloon.

Aika tuttu mieliteko. Poliisilaitoksellekin pitäisi mennä kuultavaksi, palkatonta täytyy ottaa sitäkin varten, samoin kuin tietysti näitä hautajaisiakin. Päätös muuttoavustuksestakin tuli, saan sitä puolet muuton arvioidusta hinnasta. Uusia silmälaseja ei otettu laskelmassa huomioon, koska saatan ehkä saada niistä korvauksen. Huoh. Mutta ei se auta, pakko on tarttua laatikkoon kerrallaan, jättää lapset ruokkimatta ja uurastaa. Olisi ehkä vähän kivempaa, jos en tiedostaisi että tämä tulevakin asunto on väliaikainen.

Kyllä kaksi viikkoa tuntuu olevan ihan passeli aika muuton järjestämiseen. Eipä tarvitse miettiä, miten vapaa-aikansa käyttää! Uskomatonta kyllä, kunnan työntekijä ihan virka-ajalla ja työnsä puolesta suositteli hakemaan kunnalta muuttoavustusta, koska olen poloinen yksinhuoltaja, muutin viimeksi vasta 7 kuukautta sitten enkä muuta nyt omasta tahdostani. Näin tein, vaikka se sitoi minut käyttämään yhtä tiettyä firmaa, joka taas mielestäni ei ole yhtään kivaa.

Ette kyllä usko, mutta tein täysin luonteeni vastaisesti paperinpyörityksen ennätyksen ja sain toimeentulotukihakemuksen (jonka muodossa muuttoavustus siis maksetaan) väsättyä parissa tunnissa! Rakastuin jo vuosi sitten hankkimaani mointoimilaitteeseen tulisesti, sillä sain samantien otettua kopiot sellaisista tositteista, joiden alkuperäiskappaletta en olisi uskaltanut matkaan laittaa. Ei tarvinnut kiertää kirjastoja eikä posteja eikä kunnantalojen auloja kopiopalvelua etsimässä! Luksusta!  Ja itsepintaisesti soittelin hakemukseni perään, kunnes sain lupauksen siitä, että jotain ainakin  on luvassa. Määrästä  saan tiedon vasta ensi viikolla, joten en tiedä maksetaanko minulle 7e, 70e vai muuttopalvelun koko hinta, 700e.

Muuton takia joudun ottamaan kokonaisen päivän palkatonta vapaata. Neuvolakäyntien takia joudun ottamaan kolme tuntia, hammashoitolassa käytön takia kaksi. Kyllä meinaa välillä vähän sydäntä kylmäillä miten tässä taas pärjäillään, vaikka seuraavaan palkkaan lisätäänkin lomaraha. Onkohan minusta tullut laiskanpulskea porvari, kun en millään enää jaksaisi palata senteillä pelaamiseen, mehuttomaan ja murottomaan elämään? Koura kohtalon koettelee, mutta sisu ei jaksaisi enää nousta.

Hei! Haluatteko kuulla kuka allekirjoitti eilen vuokrasopimuksen uuteen asuntoon ja muuttaa kahden viikon kuluessa? Hehe, arvasitte oikein. Miten minusta vähän tuntuu että vuoden stressaavimmat asiat sattuvat nyt kaikki saman kuukauden sisälle? No mutta, vastahan tässä seitsemän kuukautta sitten muutettiin, johan sitä onkin jo aika verestää laatikkohelvettimuistoja.

Mutta suonette anteeksi, nyt on vähän kiire ja pitää men

Tämä menee kyllä jo liian pitkälle, enkä nyt tarkoita kahta postausta saman päivän aikana.

Istuin äsken pihalla lukemassa kirjaa, juomassa limsaa ja vahtimassa lapsia, kun naapuripihasta syöksähtää nainen, joka pyytää minua "vitun rumaa huoraa" nousemaan pois penkiltään. Häkeltyneenä nousen ja kysyn, onko penkki todellakin hänen omansa. "Se on mun jos mä sanon että se on" vastaa nainen ja lyö minua kasvoihin. Silmälasini lentävät johonkin, ja yritän löytää niitä samalla kun nainen solvaa minua ja käskee minun hankkia paikalle ihmisen, jonka nimeä en ole koskaan kuullutkaan. Hetken kuluttua tajuan lopettaa etsimisen ja noudan kotoani puhelimen, jolla soitan poliisit paikalle. Nainen kirkuu vielä lapsilleni, etteivät antaisi tällaisen ruman ämmän pompottaa itseään koska en edes ole heidän äitinsä, ja poistuu.

Poliisien saapuessa olen jo löytänyt silmälasini jotka ovat vääntyneet käyttökelvottomaksi. Jos huumorintajuni olisi hereillä, olisin huvittunut siitä miten mahdotonta minun on muistaa naisen ulkonäöstä yhtään mitään muuta kun mustekynän viivat käsivarressa ja se, että hän oli minua vanhempi. Lapset väittävät että nainen oli ihan vaalea ja hiuksissa oli monta pompulaa, että jalassa oli tummat shortsit ja yllä hiekanvärinen paita. Hetken kuluttua poliisit pyytävätkin minua naapuriin tunnistamaan suihkunraikasta parikymppistä naista, jolla on tummat hiukset. Onneksi hän ei ollut hinkannut kovin kummoisesti käsivarsiaan. Kun poliisit taluttavat hänet pois, näen ikkunasta hänen yllään punaisen t-paidan ja tummansiniset verkkarit, eli muistimme jokseenkin kaiken ihan päin mäntyä. Hehe!

Juteltuani hetken poliisien kanssa päätin nostaa syytteen lievästä pahoinpitelystä ja vaatia korvausta silmälaseista. Vaikka minulle ei vammoja välikohtauksessa tullutkaan, on mielestäni tärkeää jo pelästyneiden lastenkin takia tietää, ettei tuollaisesta selviä noin vain. Silmälaseista taas todella tarvitsisin korvauksen, vaikka sen saaminen on epätodennäköistä ja saattaa kestää pitkäänkin. Onneksi kesälomaraha tulee jo seuraavaan palkkaan, en joudu olemaan sokkona kovin pitkään.

Kuinkahan todennäköistä tämäkin oli, että jotain tämmöistä sattuu kun Y-mies on lohdullisen sylinsä kanssa 700 kilometrin päässä järjestelemässä isänsä asioita?

Ei ole kivaa olla taikauskoinen. Ensin siis hehkutin tänne että jeejee, kivaa on ja kaikki menee ältsin hyvin. Sitten torstaina luin muutaman edelliseen kirjoitukseen tulleen vastauksen ja mykistyin ja häkellyin, ja täytyy myöntää että hieman rehvastelinkin. Olin juuri syönyt Y-miehen laittamaa uskomattoman hyvää ruokaa, ja heti koneelta noustuani minua odotti toinen asia, jossa Y-mies on ihan uskomattoman taitava. Sitten oli tiedossa sonnustautuminen ja lähtö pitkästä aikaa katsomaan Sydän, sydäntä. Tiedän, ei kuulosta tältä blogilta.

Laittautuminen jäi sitten kesken. Y-mies sai soiton ensin äidiltään ja sitten poliisilta. Pyyhin meikit pois ja hyppäsin autonrattiin viemään häntä äitinsä tueksi. Y-miehestä, juuri isänsä menettäneestä, ei olisi ollut ajajaksi.

Ja minulla kun kerrankin olisi ollut mukavaksi ja leppoisaksi tiedetty appi.

Jotakin kummallista on tapahtunut, ja samalla kun minusta on tullut hyvin onnellinen, elämässäni ei tunnu enää tapahtuvan yhtään mitään kirjoittamisen arvoista. Tietysti voisi kirjoittaa siitä, miten kihelmöivän onnellinen kuopus oli kun kerran kalareissulla kiipesi omin päin jonkin matkan päässä olevaan Y-miehen autoon ja istui niin polleana ja iloisena ratin takana, että näillä emohermotuksilla minä ainakin nauroin niin että vesi tirsui silmistä. Tai siitä, että Y-mies vei minut kalastuskilpailuihin ja sain kaloja ensimmäistä kertaa eläissäni, särjen, pikku lahnan ja -ahvenen ja jopa ihan valtavan ahvenen, ja niillä pääsinkin sitten naisten sarjassa kolmanneksi, joka oli mielestäni oiva saavutus vaikka ottaisikin huomioon että sarjassa oli vain kolme osanottajaa.

Voisin tietysti myös kirjoittaa siitä että olen päässyt maksapihvien ja sipulin makuun, mutta silloin kyllä kuulisin korvissani äitini ivallisen naurun. Samaa naurua kuulen silloinkin, kun esikoinen mylvii että ruoka on pahaa eikä hän voi sitä syödä, koska siinä on sipulia ja sipuli on kkkkamalaa. Voisin myös mainita, että yhdessä ruoanlaitto kera lasten ja miesystävän on kerrassaan mainiota puuhaa, ja sen ansiosta ruoan itselaittoisuusaste on noussut äärettömän lähelle sataa. Tai siitä, että olen uudistanut muutoinkin syömätapojani ja salaa kymmenen kiloa ylös hiipinyt paino on tullut jo kolme pykälää alaskin.

Ehkä voisin mainita siitäkin, että viime sunnuntaina minulle tarjottiin ensimmäistä kertaa eläissäni jäätelö. Se oli yllättävän mukavaa, ja ymmärrän miksi normaalimiehet sitä mielitietyilleen tekevät. Tai siitä, että tulossa on kesälomareissu johon lähdemme yhdessä koko konkkaronkka, niin Y-miehen lapset kuin nämä omat pikku pupulaisetkin. Lienee tarpeetonta mainita, että reissu hyvinkin saattaa olla ensimmäinen monista.

Mutta enpä tuota oikein kehtoo.



(c)

Kumma mies tuo Tuominen. Kun luin uuden Blogilistan alta tekstin "Jos suosikkisi ovat kadonneet, voit tuoda ne vanhalta Blogilistalta. Huom! Tuominen ylikirjoittaa nykyiset suosikkisi." piti ihan tosissaan pohtia, että kukahan tämä salaperäinen Tuominen on ja pitäisiköhän minun hänet tuntea. Kun oivallus iski, annoin hövelisti itselleni välittömästi anteeksi. Eilen oli pitkä päivä, siihen mahtui elokuvaa ja kalaretkeä ja sen semmoista.

Kyllä nuo exät ovat hyviä olemassa. Jos lapsenlikalle olisi pitänyt tuosta ajasta maksaa, olisi tullut vararikko. Ehkäpä sikamaista ajatella näin, mutkun mun mielestä ei oikeastaan edes ole. Te jotka olette tätä blogia seuranneet pidemmän aikaa, tiedätte että eroon oli muitakin syitä kuin päästä halvemmalla lietsuamaan. Se ettei meillä ollut koskaan X-miehen kanssa mahdollisuutta käydä missään kahdestaan ei loppujen lopuksi oikeastaan haitannut, sanoihan X-mies itsekin ettei pitänyt minun kanssani lähtemistä vaivan arvoisena. Eivätkä lapset nyt olleet edes varsinaisesti hoidossa. Jos tekee mieli ärhentää, ärhentäkää vain tuonne kommenttilaatikkoon. Tuntuukin vähän kummalliselta kun saa hyvällä omallatunnolla liikkua vapaasti ja tehdä mitä huvittaa, tämä seurassa joka vilpittömästi tuntuu minua arvostavan.

Ai niin, Blogilistastahan tässä piti kirjoittaa. Täältä saa hyvän yleiskuvan siitä, mikä sai minutkin miettimään blogini poistoa listalta. Nyt kun minulle kuitenkin ah niin armeliaasti myönnetään oikeudet omiin teksteihini, onkin aikaa ärsyyntyä listan toimimattomuudesta. Kun nettiaika lasketaan minuuteissa, olisi suotavaa että kaikki käyttämäni sivustot toimisivat. Edes tyydyttävästi. Tallensin nyt muutaman useimmin lukemani blogin kirjanmerkkikansioon  ja käynen nyt jonkin aikaa lukemassa ne ihan sieltä, jos ehdin siis. Käyttäköön tämän uuden virityksen testaamiseen ihmisjoukkoa, jolla on vähän enemmän aikaa sen rämppäämiseen kuin minulla.

Jos haluatte muuten tiukasti liimautuvaa tavaraa pipodiskoon, käykää katsomassa tämä. On muuten aika hyväkin.

Elämä alkaa poikkeuksellisen pitkän hyvän tuurin jakson jälkeen palailemaan normaaliuomiinsa. Yksi rotista piti lopettaa, tämänpäiväinen Volbeatin keikka oli myyty loppuun, elokuva oli myyty loppuun, Tuskan kolmen päivän liput on myyty loppuun.

Edit: Olen saanut hankittua huhuilemani liput, joten Tuska odottaa!

Tulinpa sitten livauttaneeksi perheellemme ison asian muka puolihuolimattomasti tuolla ylhäällä. Rotistamme uteliain ja fiksuin, Nopsa nimeltään, jouduttiin lopettamaan sen jalan murruttua. Esikoinen on lohduton. Eikä tämä minullekaan niin helppoa ole.

Männäviikolla jouduin taas pohdiskelemaan yhtä elämän suurimmista kysymyksistä: Miksi yskänlääkkeitä ei voi ostaa pienemmissä pulloissa? Nykyisellään suosituin hinnoitteluyksikön koko tuntuu olevan 250ml. Jos lapselle annetaan vaikkapa 7ml tarvittaessa, ja tarvittaessa tarkoittaa noin viittä kertaa ennenkuin yöt alkavat taas sujua, menee aika mälli troppia haaskioon. Koska kukaan ei ikinä, ikinä, saa yskää ennen parasta ennen -päiväyksen umpeutumista, se tuntuu olevan harvinaisen jämäkkä luonnonlaki.

Samalla on pakko ihmetellä sitä, miksi ostin lääkevoidetta reseptillä 100g, kun samalla hinnalla olisi saanut 20g ilman reseptiä. Nyt minulla on 98g voidetta jääkaapissa, eikä kukaan varmasti tule saamaan minkäänlaisia iho-oireita ennen sen vanhentumista.

Tavallaan halpa vakuutus, mutkun pula-ajan kasvattien lapsi jne.

Äh, minut valtasi kumma halu julkaista täällä konkreettisia todisteita retkestä, jonka Y-miehen kanssa kahdestaan pääsimme viime sunnuntaina tekemään.

Y-mies ehti suunnitella viikon verran pyörän ostoa, ja eilen palatessamme kerrassaan upealta retkeltä Porkkalasta sattui poismuuttava naapuri ilmoittamaan juurikin etsitynlaisesta halavalla lähtevästä fillarista, ja Y-miehen pankkiautomaatilla kipaisun jälkeen pyörä oli hänen. Tänään kävimme pienillä retkillä lähiympäristössä lasten kaverilla olon ansiosta, ja voin todeta ettei pyörällä ajon jaloa taitoa todellakaan taida unohtaa koskaan. Edellisestä kerrasta pyörän selässä oli kuulema vierähtänyt jo kunnioitettavat 22 vuotta lyhyitä armeijahairahduksia lukuunottamatta. Ensiapuplaneetalle ei ollut mitään asiaa.

Nyt voimme sitten Y-miehen kanssa polkea yhdessä. Koska suunnittelemme gummipaatin ostoa kalastusharrastuksen takia, voinemme varmaan pian myös soudella yhdessä. Ja jos ostaisimme sellaisen miniviheriön palloineen ja mailoineen, voisimme varmaan myös puttailla yhdessä... Ja jos tämä vitsi ei auennut, onnittelen! Mielikuvituksesi on kadehdittavan tahraton.

Ei mulla vaan, ei ainakaan tässä vaiheessa kevättä.

Voi hyvä tavaton. Kun on työskennellyt jo yli kaksi vuotta kohtuullisen säännöllisesti ynnä vetänyt omaa, täysin omalla vastuulla olevaa huushollia puoli vuotta kera näiden kolmen suloisen, mutta maallisen omaisuutensa suhteen varsin huolettoman lapsukaisen kanssa, tulee vapaapäivänä aika hyyyyvin pitkäksi. Arkena sitä vain vedetään rutiinit läpi, keskittymättä mihinkään. Eikä aikaa sitten todellakaan muuhun riitäkään, pitäähän työpäivän jälkeen vetää lasten kanssa leikinnät, ruoanlaitot, syömiset, siivoamiset ja pyykkihuollot läpi kolmessa tunnissa, jonka jälkeen alkaa nukunta.

Tänään on kerennyt tehdä kaikki rutiinit, ja aikaa onjaonjaonjaonjaon. Lasten kanssa hädin tuskin osaa enää olla. Tätä se taitaa olla sitten loppuelämä. Mahdanko enää edes tunnistaa noita, kun poliisi vajaan kymmenen vuoden päästä alkaa tuoda näitä päihtymystilassa kotiin.

Heeei, multa jäi vaput toivottamatta, jota syvästi pahoittelen, mutta voin kertoa, vaikkei teitä ihan hirveästi edes kiinnostaisi, että viettämättä se ei jäänyt.

Munkit jäivät kyllä paistamatta eikä simakaan ehtinyt ihan käydä, mutta varsin spontaani pihadiskopa järjestettiin! Musiikkina yritin pitää Serj Tankiania mutta esikoinen vaihtoi sitä toistuvasti Sydän, sydämen eri levyihin eikä se kyllä haitannut minua yhtään. Samalla Y-mies pallogrillasi meille parhaita pihvejä, mitä olen ikinä saanut. Toivottavasti kukaan ei kihise kateudesta, kun sanon että herra oli ostanut vain ison lihakimpaleen ja pihvitellyt ja marinoiduntanut sen ihan itse. Ja oikeesti hei, ne pihvit oli niin hyviä, että kun kuopus soitti X-miehelle hyvät yöt, yltyi hän kesken puhelun niitä kehumaan.

Puhelun asia oli muuten oikeastaan se, että kuopuksella on tyttöystävä. Naapurin nelivuotias pelasi parhaimman liikkunsa ikinä ja sai kuopukseni poikaystäväkseen. Eihän tälle pitäisi nauraa eikä kihistä, mutta kun tämä on niin Ä L L Ö S Ö P Ö Ä ! Kuopus tosin taisi haluta tyttöystävän vain siksi, että isälläänkin on. Paitsi että teknisesti isällään on kyllä avovaimo. Enkä minä ala pikkupikkupalkallani kyllä enää yhtään lasta elättämään, joten saa tyttö luvan asua ihan vain naapurissa edelleenkin.

Mitä vapunpäivän kaupunkiretkeen tulee, niin marssi jäi marssimatta, mutta muuten oltiin hyvin vapukkaita. Paitsi tietysti ettei krapulaa ollut kenelläkään. Kolmen lapsen isän kanssa seukkailu on muuten ihan sikakivaa. Yllättäville pissahädöille, nälöille ja kiukunpuuskille löytyy ymmärrystä kera pitkän mielen. Sitä meidän sakin kanssa tarvitaan.

Koska kuopus saateltiin nelivuotiaaksi pari viikkoa sitten, oli viime viikonloppuna sitten keskimmäisen vuoro. Harvoista hampaista, esiin nousseista poskipäistä ja honteloksi hurahtaneesta varresta johtuen vietimme 6-vuotissyntymäpäiviä. Jos haluatte taas kerran ilmaisen ja hyväksi todetun vinkin, niin ei ehkä kannata yksin urakoida pirskeitä 12:lle lapselle, voipi tulla uupumus.

Sain toki pidettyä nykyisin oranssin pääni pinnalla, mutta koska edellisenä iltana Y-mies yöpyi meillä kahden nuorimman lapsensa kanssa ja tehtävän "On viisi lasta, kaksi rakastunutta aikuista, yksi kerrossänky, yksi leveä parvisänky, sohva ja parisänky. Aseta kaikki nukkumaan huomioiden sisarusten väliset jännitteet ja uusperhekuviot" -ratkaisu oli todella vaikeaa, olivat yöunet jääneet aika köpöisiksi ja olo koko päivän kestäneen siivoamisen, leipomisen, ruoanlaiton, jälkien siivoamisen ja tarkkana olemisen jälkeen oli suunnilleen yhtä reipas kuin moottoritiepitsalla, josta on mahdotonta sanoa mikä se oli ennen pitsoittumistaan. (Selkenikö virke yhdellä lukemalla? Taitaa olla pisimpiä luomuksistani.)

Itse juhlat menivät kieltämättä mukavasti. Kakkua syötiin ja pyydettiin jopa lisää, vaikka en olisi sitä kehdannut aikuisvieraille rumuutensa takia ehkä tarjotakaan. Eräs neljävuotias kävi kakalla, ja pyyhkimähommiin ryhtyessäni aprikoin ääneen mahtaako homma onnistua, kaikilla kun on siihen hommaan oma tyyli. Tehtävän hoidettuani lapsi loikkasi pytyltä ja sanoi kovasti ilahtuneella äänellä, että hyvinhän minä osasin, ja se jos mikä lämmitti! Yksi pieni tyttö pillahti itkuun äitinsä tullessa ja kaivautui minun hameeni helmoihin, joka tuntui minusta kovin sydäntä lepattavan luottavaiselta, omani kun ovat kovin arkoja. Yksi vieraista kinusi isältään luvan jäädä puoleksi tunniksi jatkoajalle, yksi jäi isänsä kanssa pihalle vieä tunniksi ja kolmas laittoi äitinsä kärsimään istahtaessaan lattialle jurnottamaan yli puoleksi tunniksi. Näistä merkeistä päättelin, että vieraillakin taisi olla kivaa.

Aikas kamalaa tässä kuitenkin on se, ettei uupumus viikonlopun jäljiltä hälvennytkään työajan alkaessa. Viimeisen kuukauden ajan olen opetellut töissä uutta vastuullista tehtävää, jossa yhden virheliikkeen tehdessäni tuhoan kovasti materiaa, pahimmassa tapauksessa ihmishenkiä. Keskittyminen väsymyksen musertaessa mielentilaa oli yllättävän vaikeaa, mutta selvisin kuitenkin parilla ärräpäällä. Kollegat vähän säikkyivät, mutta aikuisia ihmisiähän nuo ovat kaikki, eivät ne parista kirosanasta kuole. Vaikka kieltämättä olenkin aika paha suustani, en niin paha kuitenkaan.

Ehkä ihan hyvä että hankkimani X-Filesin ensimmäinen tuotantokausi loppui enkä ehdi pariin päivään hankkimaan toista. Saa välillä vähän nukkuakin.

Lukekaa vaikka edellisten vuosien huhtikuiden polkat, ja huomaatte, että synttäriputki on ollut väsyttävää, raskasta ja anoppiahdistuksen täyttämää aikaa. Ei ole enää! Koska X-miehen synttäreitä ei tarvitse enää huolehtia, saatika sitten sukulaissynttäreitä keskimmäiselle ja kuopukselle, jää järjestettäväksi pelkät  kahdet kaverisynttärit. Eikä niissä ole menneisiin vuosiin verrattuna mitään vaivaa, kakku pöytään, serpentiiniä lamppuun ja kaikilla on kivaa! Yksikään lapsi ei ole koskaan arvostellut sisustusratkaisujani tai ihmetellyt miksi pöydässä on kaupasta ostettuja keksejä, josta olen heille kovasti kiitollinen.

Jotain jälkiä menneistä vuosista on kuitenkin jäänyt. Viime yönä yritin pitkässä ahdistavassa painajaisessa saada taas kerran kutsumatta kylään änkeytyneitä X-appivanhempia poistumaan kodistani siinä kuitenkaan onnistumatta. Jos Tuomas Skopa heräsi painajaisesta vakuutellen itselleen "Usko itseesi, usko itseesi", niin minä toistelin "Soita poliisit, soita poliisit".

Täytyy toivoa että kilometrin päässä asuva X-mies uusine avovaimoineen saa tänä viikonloppuna mitä todennäköisimmin kylään pyrkivät vanhempansa viihdytettyä omassa asunnossaan, minulla ei ehkä huumori rittäisi heidän kestitsemiseensä.

Äreyttä ilmassa kevään kera. Kun lumi sulaa ja luokkahuone käy ahtaaksi oppilaiden riehaantuessa valon virkistävän vaikutuksen seurauksena, keksivät opettajat tehdä pikkupikku retkiä. Jostain syystä ne meidän koulusta suuntaavaat tiensä niinkin riemukkaisiin paikkoihin kuin kirkkoihin. Minun esikoiseni on mamu-oppilaiden lisäksi suunnilleen toinen oppilas koko koulussa ET-opetuksessa, ja voi vitsit että tämä alkaa oikeasti jo vähän riepomaan. Täällä käydään pääsiäisikirkossakin perinteisten joulujen ja koulunpäättäjäisten lisäksi, ja sitten näköjään vieraillaan ihan muuten vaankin.

Yrittää tässä sitten kasvattaa reipasta pikku pakanaa, kun noinkin iso instituutio on ottanut asiakseen raahata lasta yritykseni kannalta arveluttaviin paikkoihin ihan alvariinsa. Ainoa muu vaihtoehto on sitten jäädä luokka-asteeltaan ainoana koululle vuotta nuorempien kanssa piirtelemään, ou jee. Taas ollaan niin tasa-arvoisia ja -vertaisia että ihan itkettää.

Opetin äsken lapsille uuden voimasanan; voihan verrrkkkopankkki. Olin pankkiuskollinen syntymästäni saakka siihen asti että minua itketettiin muutamaan otteeseen nimeä vaihtaneen pankin konttorissa, sitten vaihdoin tähän nykyiseen, joka tiristää minusta nyt raivonkyyneliä ihan täällä kotona. Soittamalla tekniseen tukeen sain kyllä apua todella nopeasti ja asiantuntevan oloisesti, harmi vain että sama ongelma säilyi. Niin että jos odottelet tilisiirtoa saapuvaksi, saanet odotella vielä tovin.

Y-mies osoitti kykynsä myös kuvamanipulaation saralla, tulosta voi katsoa tästä. En suosittele lapsille enkä herkkähermoisille.

Käytiinpä tässä uudessa parisuhteessa kränää illalla läpi, ensimmäistä kertaa. Kauhistus, kuvitelkaa nyt sentään, Y-mies olisi halunnut jättää auton tänne minulle jotta voisin viedä lapset aamulla päiväkotiin kipeää polveani säästäen ja sitten hakeakin heidät sieltä, sillä illalla on edessä kurahousujen, -hanskojen ynnä lenkkareitten, pipojen ja sormikkaitten ostorieha kaupungin elatusavun turvin. Että sellaisia ehdottelee tuo mies. Huhhuh.

Minä taas yritin ehdottaa X-miehelle että osallistuisi hänkin mittaviksi nouseviin vaate- ja kenkäkuluihin vaikkapa parillakympillä, jolla jo yhdet lenkkarit saisi. Koska kaupunki kuitenkin maksaa hänen elatusapunsa, on hän mielestään velvollisuutensa täyttänyt. Piste. No, mikäpä siinä. Eihän hän osallistunut lapsista aiheutuviin kuluihin avioliiton aikanakaan, miksipä siis sen jälkeenkään. Vähän kuitenkin meinaa hymy tässä hyytyä, kun lähipiirissä on kuitenkin miehiä joille on itsestäänselvyys ostaa lapsilleen vaatteita ja muuta tarpeellista, vaikka maksaisivat elatusavutkin ihan oikeasti ja itse omasta pussistaan.