Eihän tämä tietenkään ongelmitta mene. Uudet kirjoitukset ovat wordpressin puolella, mutta blogilista ei usko että päivitän.

Siellä ne nyt kuitenkin ovat.

Kysyn vaan, kuinka todennäköistä on, että kun saa vihdoin ja viimein X-miehen pitämään lapsia sopimuksen mukaisesti kaksi yötä putkeen - joutuu Y-mies sunnuntaiksi töihin? Tässäpä siis ollaan, esikoisen kanssa kahdestaan kotona minun pitkänä lapsivapaana viikonloppunani.

No mut hei, pytty vetää taas.

Onneksi kaksi nuorinta on nyt menossa X-miehen luo koko viikonlopuksi, sillä pieni hengähdystauko tulee todella tarpeeseen. Näin ei varmaan saisi sanoa, sillä X-mieshän on sanonut ihan suoraan ettei häntä huvita olla lapsenvahti sillä välin kun minä irstaasti lepään. Joka tapauksessa, täällä on taas sattunut ja tapahtunut.

Ihan ensimmäiseksi esikoinen taittoi nilkkansa koulussa. Yrittäkääpä arvata, mitä lapsi silloin teki? Ei, ei ja ei. Hän tanssi ripaskaa.

Toiseksi pääsin vihdoin läpi terveyskeskuksen numeroon, ja sain kuulla tiistaina otetun ja keskiviikkona jatkoviljelyyn lähetetyn kuopuksen nielunäytteen tulokseen. Vahvaa bulssaa, kuten lapset sanoisivat. No, senhän tiesi jo ilman testiäkin, mutta sitten tuli hankaluuksia: Resepti luvattiin faksata apteekkiin vasta samalla kellonlyömällä, kun minun piti olla kotona ottamassa vastaan hoitolasta.

Onneksi Y-mies astui siinä kuvioihin, ja lupasi käydä antibiootit hakemassa. Mikäs sen mukavampaa! Annoin lapsen Kela-kortin ja kympin setelin mukaan. Hetken päästä palasi vaisu mies. Kuitin nähtyäni en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, joten valitsin vaihtoehdon C, eli äänekkään kiroilun. Lääke maksoi yli 60 euroa. Eikä siinä kaikki! Lääke oli päässyt loppumaan apteekista, joten vaaditun kolmen pullon sijaan Y-mies sai mukaansa vain yhden, loput tulee hakea huomenna, jolloin siis X-mies hakee lapsen suoraan päiväkodista. Yksi pullo ei riitä viikonlopuksi, enkä minä ehdi töistä apteekkiin ja päiväkodille ajoissa, joten Y-mies lupasi astua remmiin taas kerran. Hän pääsee töistä jo aiemmin, joten käy taas kerran apteekissa ja vie sitten lääkkeet päiväkodille. Tähänhän voisi melkein tottua!

Puolisen tuntia meni ennenkuin pääsin nikottelemasta kuopuksen lääkkeen hintaa. Sen jälkeen ilta sujuikin mainiosti leipomisen ja lasten riehunnan merkeissä, kunnes tuli aika peitellä lapsoset sänkyynsä. Silloin ensi kertaa kaverilla yökylässä oleva 4-vuotias huomasi muovisen dinosauruksen kadonneen, ja ilmaisi hätäännyksensä aika isolla äänellä. Siinä sitten kontattiin puolisen tuntia pöytien ja sohvien aluset läpi, kunnes töröhammas lopulta löytyi lankakorin päältä, fleecehuovan alta. Mitäpä sitä ei hätääntyneen pikkulapsen hyvinvoinnin eteen tekisi.

Ei tainnut muistaa kertoa että tämän kaiken lisäksi vessanpytty on tukossa? No, on se.

Kappas, edellisessä roiskaisussa kiroamani ponnahtava deittimainos on kadonnut. En ihan ehtinyt luoda uutta blogia toiselle alustalle. Ehkä hyvä näin. Olen luonteeltani uskollinen, mutta kun sitten kyrvähdänkyllästyn, on kyllästymiseni totaalinen eikä paluuta entiseen ole. Nyt ei vielä päästy siihen.

Koska kuopus on edelleen kipeä, ei aikuisten maailmasta ole mitään uutta. Joudun raportoimaan teille pelkkää perussettiä lapsiperheen arjesta. Ensimmäiseksi haluan kertoa siitä, kun esikoinen toi näytille pinkan kokeita koulusta. Aika jännityksellä olin nivaskaa odottanut, sillä lapsi on haalinut itselleen menoja liki joka illalle ja tekeekin läksyt nykyään aamukuudelta, kun ei iltaisin ehdi. Ensimmäisenä pinossa oli englannin koe, numerona 6½. Olin pillahtaa itkuun pettymyksestä, sillä näin jo silmieni edessä miten joudun taistelemaan lapsen kanssa tukiopetuksesta ja harrastusten lopettamisesta. Kun selasin muuta pinoa, osoittautui että turhaan olin hätääntynyt! Kaikissa muissa kokeissa numerona oli 9 tai 9½, myös englannin sanakokeissa. Kyllä sellaiseen nippuun yksi huonompikin numero mahtuu.

Toinen mainitsemisen arvoinen asia sattui autossa ajellessani kuopuksen kanssa kaupasta kotiin. Aistin epämääräisen aromin leviävän autoon.  Sen alkuperää oli pakko udella. "Hyi, pierasitsä?" "Joo, mut tää on vaan tämmönen peruspieru." "Siis mikä, peruspieru?" "Joo, kun tää ei haise erityisesti millekään." Niin että jos ette ole tulleet asiaa ajatelleeksi, kuusivuotias poika osaa lajitella ja nimetä useita erilaisia flatuksia. Peruspierun lisäksi on kuulema olemassa ainakin kananmunapieru, mätäpieru, kakkapieru ja pommipieru. Ensimmäiset tunnistaa hajusta, jälkimmäisen napakasta äänestä.

No tämä viimeinen juttu kyllä liippaa aikuisten maailmaa. On se kumma juttu tuon imetyksen kanssa. Jos imetyksestä sanoo odottavalle äidille jotain positiivista, on se automaattisesti, ilman poikkeuksia, nk. pulloäitien syyllistämistä. Ilman poikkeuksia. Tiedän kyllä että oma imetyshistoriani ei ole niitä tavallisimpia ja minut on siis helppo nähdä imetyshihhulina joka tahtoisi nähdä jokaisen esikoululaisenkin tissi suussa, mutta että tänään pelkkä maininta siitä että imetyksestä olisi hyvä etsiä tietoa odotusaikana, sai tämän reaktion aikaan..? Ilman että syyllistämisestä syyllistänyt edes tunsi taustaani? Voin vain ihmetellä.

Huhhuh, kiitos seurasta. Ihan kuin olisi oikeita ihmisiä ympärillä <3

Älkää pelästykö, otin vanhan sivupohjan käyttöön. Tarinat ovat edelleen yhtä synkeitä ja kitkeriä hohotuksia kuin ennenkin.

Ärsyttääkö teitä yhtä paljon nuo ponnahtavat neittideittimainokset kuin minuakin? Poisto maksaisi 17,50e/vuosi. Totta kai teen mielelläni paljonkin sen eteen että sinä, rakas lukijani, viihtyisit täällä ja tuntisit olosi ilahtuneeksi sivultani poistuessani, mutkun ärh ja gggnnnnggg. En oikein tiedä mitä tästä nyt pitäisi tuumata. Mites te blogspotin, wordpressin ja posterousin ystävät, tuleeko teille maksuja? Muuten olen kyllä erittäin tyytyväinen vuodatukseen, mutta eipä ole kokemusta muustakaan.

Kuopus on jälleen kipeä. Nyt yskä, lämpö ja kurkkukipu saivat jo seurakseen räkäisen nenän, ja minä kärsin tästä kopituksesta niin, että aion leikkiä että jotakuta ehkä kiinnostaa lukea ajatuksiani, sillä tosielämässä kukaan ei huutoain kuule. Paitsi Y-miestä, joka tuli eilen lomaltaan ja toi tuliaisia ja vietti illan kanssamme ja on kaikin puolin pus ja moiskis ja läählääh - mutta töissä, joten...

Olen aloittanut fiktiivisen sivublogin. Ei, älä loukkaannu jos et ole kuullut siitä, sillä kukaan muukaan ei ole. Ajatukseni oli kirjoittaa selkeää draaman kaarta minämuodossa kaikenlaista vastuuta välttelevästä bimbosta, joka alkaa haluta lapsia. Aluksi kirjoittaminen olikin kivaa ja eteni suunnitelmien mukaan, mutta sitten se alkoi maistua puulta (eikä edes miltään tuoreelta ja maukkaalta puulta, vaan esimerkiksi vanhalta ladon ovelta) ja tyssäsi. Pakottauduin avaamaan sivun uudestaan, ja PAM! näyttämölle teki traagisen sisääntulon tämän naisen äiti, jonka blogin minä joutui toimittamaan pakkohoitoon, ja nyt olisi sitten kuvioissa sisaruussuhde ja isän etsintä, ihan itsestään, ilman pyytämättä. Merde, ellen sanoisi. Kaikkeen tuossa kirjoittamisessa joutuukin.

Aluksi ajattelin että enhän minä tämmöistä voi kirjoittaa, joku vielä luulee että kirjoitan itsestäni ja omasta äitisuhteestani. Harvinaisen vahvasti tunsin ettei näin nyt ole asian laita. Vasta kun tajusin että daa, pakkohoitoon laitettu äitihän on "kirjoittamani blogin kivenkovan minäkertojan" (just, sanotaan nyt vaikka että Marjaanan) tukahdutettu toinen puoli, alkoi hommassa olla järkeä. Sormia kihisyttää kivasti.

Ja milloinkas niitä blogipikkujouluja olisi taas tarkoitus viettää? Jos ei vielä jollekulle tullut selväksi, minulla on kuolettavan tylsää ja aivoni halajavat virikkeitä ja kontakteja. Männävuosina blogimiitit ovat onnistuneet tarjoamaan niitä yltäkylläisesti. Olisi mukava tavata myöskin sinut, armas lukija!

Vielä loppuun kuopuksen donitsiresepti: Otetaan sellainen taikinarinkula. Paistetaan se. Voi päällystää sen kuorrutteella. Voi panna vielä drösseliä. *kohotetut kulmat ja pyörähtävä ranneliike* Donitsi! (Tämä tuli jostain syystä mieleen kesken Transformers -elokuvan. Voin vain ihmetellä.)

On aamuja ja on aamuja. Viime aikoina on ollut lähinnä sellaisia aamuja, jolloin olen herännyt kolmisen tuntia ennen kellon soittoa ja odotellut tyynyä puristaen herätyskellon lupaa nousta. Tänäaamuna puolestaan nukuin mainiosti, sillä keskimmäinen oli selkäni takana evakossa, lasten huonetta kun asuttivat 6-, 7-, ja 8 -vuotiaat pojat, ja esikoisen huoneessakin oli tuplamiehitys tavalliseen verrattuna. Ilmeisesti toisen ihmisen hengitys ja lämpö tasaa omaa stressiä, jota kieltämättä ilmassa on, tai sitten hyvinnukkumiseen vaikutti edellisenä iltana kiherrellen käyty keskustelu.

Keskimmäinen on nimittäin rakastunut. Rakkaus on turvallisesti lajia kaukorakkaus, ja omat piirustukset ja Martta Wendelinin kuvitukset seinillä ovat saaneet seurakseen julisteita tuimasta nuoresta miehestä.

Rakkaus vaikuttaa koulutyöhönkin. Tässä tehtävässä piti kertoa elokuvan tai kirjan henkilöstä, jota ihailee. Jos Twilight -saaga on jollekulle jäänyt vieraaksi, suomennettakoon että rakkauden kohde on vampyyri Edward Cullen, jonka rakkaus kuolevaiseen Bellaan ei jätä kylmäksi äitiä eikä tyttäriä. Esikoinenkin on hämmentynyt siitä innosta, jolla keskimmäinen imaisi Edwardin elämäänsä, ja ehkä hieman nyreissäänkin, olihan hän ensimmäinen joka Twilightin tähän perheeseen toi.

Minä puolestani siunaan tämän rakkauden täysin. Kirjat lukeneena ymmärrän täysin miten valtavan voimakkaana pohjalla oleva seksuaalinen jännite pökerryttää ja kiherryttää, mutta koska se on niin täysin pinnan alla, ei siinä ole mitään säädytöntä. Sitäpaitsi kirjailija Stephanie Meyer on kuulema mormoni, eikä Bellan ja Edwardin suhde tosiaan saa fyysistä täyttymystään ennen avioliiton satamaan purjehtimista. Että elokuvasarja ehtii siihen, on keskimmäinenkin varttunut jo niin. ettei siinä edelleenkään ole mitään pahaa. Rakkaus on voimakas ja ihana asia.

Sitäpaitsi en vaihtaisi näitä keskusteluita Edwardin ja Jacobin paremmuudesta mihinkään. Minulle itsestään selvä valinta olisi lämmin ja pitkä intiaani lyhyenlännän ja jääkylmän kreikkalaisen patsaan sijasta. Syitä en sentään keskimmäiselle perustele kovin yksityiskohtaisesti. Yksi on tässä youtube-videossa, kohdassa 0,25. Kunpa poikanen vain olisi viitisentoista vuotta vanhempi.

Kai saa vähän purnata, jos on kipeä ja kärttyinen? No ei se mitään, purnaan silti.

Katsokaas kun nyt parin vuoden aikana on yleistynyt sanontatapa, jossa miehen loman tai työmatkan aikana lapsia yksin hoitavat naiset ilmaisevat olevansa sen ajan "yksinhuoltajia". Ennen voittopuolisesti suosittiin termiä "reissuleski", joten ehkä tämä nykyinen on siinä mielessä vähemmän makaaberi. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että ihan oikeat yksinhuoltajat eivät voi olla kohottelematta kulmiaan, kun joku puuskahtaa että on se niin ihanaa kun ei tartte olla enää yksinhuoltaja, kun Pertsa tulee reissusta kotiin. Muutama tuttu kotiäiti sanoo jopa olevansa yksinhuoltaja päivisin, kun mies on töissä.

Tietysti jos termiä ihan tiukasti tulkitaan, en minäkään ole yksinhuoltaja kuin yhdelle lapselle, sillä nuoremmista on heidän isänsä kanssa yhteishuoltajuus. Käytän sanaa itsestäni kuitenkin hyvillä mielin, sillä minä olen ainoa aikuinen kirjoilla tässä osoitteessa. Ja todellakin, huollan lapseni yksin. Vaikka X-mies elatusmaksua makseleekin, ei kukaan tule tänne tekemään ruokaa, pesemään pyykkiä, imuroimaan eikä käymään kaupassa. Kukaan muu ei huolehdi että lapset ottavat lääkkeensä ja vitamiininsa, että kengät, takit ja muut vaatteet ovat ehjiä, puhtaita ja oikean kokoisia. Eipä ole näkynyt ketään myöskään vaihtamassa pissaisia lakanoita aamukolmelta tai viemässä kuumeista lasta lääkäriin. Eikä kukaan muu kysele lasten kuulumisia, tarkista läksyjä eikä naura lasten vitseille. Minä olen ainoa joka kysyy lasten huolia ja ottaa ja tekee niille jotain.

Että anteeksi nyt vain, jos en välttämättä näytä kauhean empaattiselta, kun joku voivottaa että kyllä on ollut niin rankka viikonloppu, kun Repe oli reissussa ja on pitänyt selvitä oman lapsen kanssa ihan koko viikonloppu omin voimin.

Olen joskus epäillyt että lapseni olisivat kielellisesti erityislahjakkaita. Nyt olen alkanut epäillä ettei kannattaisi enää pelkästään epäillä, ja todisteet alla.

Kuopus katseli lasten tietokirjasta kuvia erikoisista eläimistä, ja silmääni osui basiliski. Kävimme viikonloppuna Korkeasaaressa, ja sieltä silmääni tarttui pieni tiedonmuru, jonka mukaan niitä nimitetään Ömeerikassa jeesusliskoiksi, koska ne osaavat juosta veden päällä. Tämän tiedon toki myöskin välitin lapselleni, sillä mikään ei ole yhtä hauskaa kuin besserwisseröinti. Lapsi oli asiasta kovin kiinnostunut, ja selittikin kohta sisarelleen "Tässä on tämmöinen.. vettenjeesus."

Nyt on kuulkaa maailmankirjat sekaisin, sillä X-mies on oikeasti varannut keskusteluajan perheneuvolaan! Aika on vasta ensi kuussa, mutta jumaleissön sentään, tämä on hienoa. Palan uteliaisuudesta kuulla, mitä asioita ammatikseen ratkova tuumaa tästä sotkusta. Toisinaan tuntuu että suoraan äidin helmoista luokseni muuttanut X-mies kohtelee minua edelleen kuin äitiään - nyt mies on vihdoin päässyt irtautumaan symbioosista ja kokeilee EIn mahtavaa voimaa. Haluatko tavata lapsiasi? EN! Tapaisit nyt. EN! Se on hei lapsille tärkeää. EI!

Onneksi on jo tiistai.

Syksyinen maata kohti nuupottava alakulo valtaa (mieli)alaa, ja se jännittää hiljattain alamielilääkkeet jättänyttä. Y-mies lähti toviksi Koillismaalle lomailemaan, esikoinen pyörii harrastuksissaan, keskimmäinen kirjojen parissa ja kuopus kavereillaan. Ensimmäistä kertaa eläissäni minulla on iltaisin omaa aikaa ennen nukkumaanmenoakin.

En ihan vielä tiedä mitä sillä tekisin.

Ympäri nettiä vellonut uskontokeskustelu jättää harvinaisen kylmäksi. Nuorempana sitä jaksoi kiinnostua ja vääntää sanan peistä tuntitolkulla aiheen tiimoilta, mutta eipä näköjään enää. Onneksi löysin tämmöisen kuvatuksen, joka aika hyvin tiivistää ajatukseni asian tiimoilta. Siis siltä varalta että jotakuta vaikkapa kiinnostaisi.

Että näin. Odotin siis perjantaista keikkaa kovasti, edellisestä tuulettumisesta kun oli aikaa. Tarkoitus oli heti töistä päästyä hakea Y-mies meille ja aloitella varovasti sekä viinin että  meikin kanssa, niin että olisimme kaupungilla jo seitsemältä.

Kun kello löi kuusi illalla ja olin edelleen Mehiläisen odotushuoneessa jännnäämässä radiologin lausuntoa ranteeni mahdollisesta murtumasta, olo oli jokseenkin epätodellinen.

Loppujen lopuksi ehdimme kyllä kaiken, kun kipsauksiin ei onneksi tarvinnut ryhtyä. Onneksi olin tehnyt yhden harjoitusmeikin, joten viiden minuutin sutaisulla pääsin oikein tyydyttävään lopputulokseen, ja sen jälkeen meikki valmistuikin nopeasti. Dimmu Borgir oli mahtava ja seura maailman parasta, ja onneksi seuraavakin tuulettumisretki on jo tiedossa! Kovin todennäköisenä en pidä sitä, että kompastuisin taas päiväkodin pihalla kuoppaan, mutta ihan varmasti jotakin mutkia matkaan tulee. Niillä on sellainen taipumus.

Lapset olivat tällä kertaa isänsä luona, mutta seuraavaa kertaa ei saatu sovittua. Tällä kertaa en ollut saanut ilmoitusta tapaamisen lyhentämisestä, joten oletin että lapset ovat isällään sopimuksen mukaisesti sunnuntaihin asti, mutta höpönpöpön, palautus olikin jo tänään lauantaina. Siitä sain niin sanotun mittani niin sanotusti täyteen, ja vaadin että seuraavan tapaamisen on oltava sopimuksen mukainen, eli kahden yön mittainen. X-mies kakisteli ja kierteli 22 minuuttia ja 12 sekuntia, ja lopulta pyysin häntä poistumaan, vaikka seuraavaa tapaamista ei siis ole sovittuna. Aikoo kuulema laittaa pyörät pyörimään ja saada uuden tapaamissopimuksen aikaan tällä välin, ja toivotin lykkyä pyttyyn. Tässä on nyt ollut sen verran vastoinkäymisiä syksyn aikana, että joustovara X-miehen suuntaan yksinkertaisesti kulahti, venähti ja tuli heitetyksi roskiksiin kun vanhat menkka-alkkarit. Ei liene liikaa vaadittu, että X-mies noudattaisi sopimusta, jonka on itse allekirjoittanut. En minä jaksa aina säätää joka ikistä tapaamista erikseen.

Se hyvä puoli tässä on, että hän suostui varaamaan myös keskusteluajan perheneuvolaan. Odotan suorastaan orgastisella innolla että pääsen selvittämään omaa näkökantaani niin että ulkopuolinen on vieressä tulkkaamassa. Vihdoin ja viimein saan varmaan tietää senkin, miten X-mies kehtaa järjestää pitkän pitkiä tapaamistaukoja ja lyhennettyjä tapaamisia kerran toisensa jälkeen! Tottakai täytyy pitää mielessä että X-mies saattaa pyörtää päätöksensä vielä moneen kertaan eikä perheneuvola-aika todellakaan ole vielä mikään kiveen kirjoitettu tosiasia, mutta edes mahdollisuus tämän vyyhden selvittelystä ammattilaisvoimin saa jaksamaan pikku himppasen reippampana.

Luulisin että olen jo muutamaan otteeseen valitellut käsittämättömään tilaan luiskahtanutta talouttani. Pussin nyörit on nyt ultrakireällä, vain ehdottoman tarpeelliseen heltyy rahoitus. Kuten ylihuomiseen keikkaan.

Kenellekään ei siis varmaankaan tule yllätyksenä, jos kerron unohtaneeni ilmoittaa tiistaina ennen klo 16 töihin kuopuksen sairastumisesta, niin että palkka jää siltä päivältä tulematta? Sama pää kesät talvet, minkäs tuolle mahtaa. Mutta se että tänään vaihtamani nastarenkaat osoittautuivat sittenkin "nasta"renkaiksi, harmittaa ja kirpaisee sitten jo oikeasti. Pakko kai ne on tälle talvelle vaihtaa, kun olisi tarkoitus käväistä pohjoisessakin sitten talvilomalla. Kun on kerran nykäissyt auton katon kautta kupperiskeikkaa, niin ei huvita huonoilla kumeilla liukastella kyllä tasan yhtään.

Ja kyllä, seuranamme on jälleen streptokokki A. Kahdella neljästä perheenjäsenestä on nyt lääkitys, kolmatta seuraillaan.

Se on sillälailla että Kolmekertaaikuisuuden residenssi on taas muutettu sairastuvaksi. Viime viikolla pääsin töihin vain maanantaina ja perjantaina, tälle viikolle näyttää käyvän samoin. Potilaana on jälleen kuopus, jonka nielu näyttää runnotulta scrotumilta. Mutta jos tästä nyt jotain positiivista pitää repiä niin eipä tartte olla töissä, jei!kuopusta on kehuttu monisanaisesti terveyskeskuksessa useiden eri henkilöiden toimesta. Lapsi on kuulema sekä soma, reipas että ...no. Olihan tuota noissakin.

Viime yö oli aika kamala kuopuksen kuorsatessa turvonneen kurkkunsa kanssa epäinhimillisen jyhkeästi. Yritin katsoa subilta leffaa, mutta kohtaus jossa liman peittämä venäläinen örisi oli vähän turhan todentuntuinen kun korinaa kuului samasta asunnostakin. Kymmeneltä olin jo omassa sängyssä unten mailla. Jossain vaiheessa sain selkäni taakse melupakolaisen, ja ikävä kyllä keskimmäinen mönki juuri sille sängyn reunalle, jolla minä mieluiten makaan, enkä jaksanut häntä siirtääkään. Ja jottei tässä olisi vielä tarpeeksi, kännykkä kilisti yhdestätoista alkaen kymmenen minuutin välein muistutusta esikoisen taksvärkkipäivästä. Olin tarpeeksi tolkuissani noustakseni sammuttamaan sen vasta aamukolmelta. Enkä taatusti saanut enää unta, sillä olin herännyt kamalaan painajaiseen, jossa Y-mies tuli ilmoittamaan olevansa kuollut. Vaikka kuinka yritin ajatella bambeja niityllä kirmaamassa perhosten ja pupujussikkain kera, pintaan pyrki väkisinkin ajatuksia että entä jos tuo kuolisi, tai tuo, tai minä, niin mitäs vattua sitten tehtäisiin?

Ajatus omasta poismenosta riivaa väkisinkin, sillä lapsia on tullut tehtyä kahdelle eri miehelle. X-mies ei taatusti ottaisi esikoista hoiviinsa, keskimmäisen ja kuopuksen kuitenkin sentään. Esikoisparan sijoituspaikka olisikin sitten täysi kysymysmerkki. Sukua ja sisaruksia on kyllä, mutta yli kuudensadan kilometrin päässä. Siellä sijaitsee myös esikoisen biologinen isä, jota anteeksi nyt vaan, en oikein näe realistisena vaihtoehtona. Älkää laittako mua aloittamaan aiheesta, tosin sen jälkeen tekin olisitte sitä mieltä että X-mies on vaaraton ja harmiton ja oikeastaan tosi kiva kaikessa kenkkumaisuudessaan. Eli ero nuoremmista sisaruksista olisi väkisinkin edessä, todennäköisesti myös koulun ja kaveripiirin vaihto. Pahoin pelkään että lapsille niin rakkaat kissatkin sijoitettaisiin jonnekin ihan muualle, sillä X-miehellä on jo kissoja, ja harvemmin kasvattilapset saavat kissalaumaa mukaansa ottaa.

Jotenkin ajattelisin että olisi hienoa jos lapsille tärkeäksi tullut Y-mies voisi olla edelleen lasten elämässä läsnä, mutta eihän kuolleen äidin entisellä miesystävällä ole mitään oikeuksia, ellei niitä haluta antaa, ja jos osa lapsista päätyisi X-miehelle ja osa sijoitukseen, vähän epäilisin löytyisikö sitä halua. Lapsen paras kun tuppaa olemaan vain ylevä sanapari, ei juuri muuta.

Taitaa siis olla parasta että laitan tässä kuopukselle videon pyörimään ja lähden vaihtamaan talvirenkaita autooni.

Joskus sitä havahtuu puolen päivän maissa ja tajuaa että tänäänhän voisi jotain tehdäkin, mutta ei sitten ehdikään, kun iltapala-aika koitti niin nopeasti. Tämä koskee siis pääasiassa viikonloppuja, mutta ei ole tavatonta sekään että näin käy myös työpäivinä.

Sitten on sellaisia päiviä kuin tänään, jolloin olen hoitanut pyykkihommat ja tiskauksen, seurannut esikoisen estekisat alusta loppuun, ottanut torkut, valmistanut neljä pizzaa Y-miehen kanssa Y-miehen legendaarisiksi muotoutuneilla pizzakekkereillä, pelannut ja mussuttanut karkkia, käynyt ostoksilla ja pyytänyt naapurin teekupilliselle. Ja kaiken omasta vapaasta tahdostani.

Ostoksillakäynnistä olisi ehkä hyvä kirjoittaa tarkemminkin. Katsokaas kun on tuo teinitär. Teinittärellä on elämäntehtävänään äidistä irtautuminen. Se tarkoittaa sitä, että jokainen vaatekappale, jota äiti (tässä tapauksessa siis teille niin armas bloginpitäjänne) ehdottaa, on saastainen rätti, jota ei ikimaailmassa voisi laittaa päälle. Äidin kanssa ei edes huvita lähteä ostamaan mitään, joten tämä nimenomainen lapsonen on kulkenut koko syksyn ilman minkäänlaista takkia, vanha kun ei mahdu enää päälle. Tänään epäilin jo ääneen että lastensuojeluviranomaiset saattaisivat hyvinkin kiinnostua lapsesta, joka kulkee lokakuussa pelkkä huppari yllään.

Onneksi muistin että Y-mies on yllättävän oiva makutuomari, joka on minullekin etsinyt ja löytänyt montakin kaikin puolin mieluisaa vaatetta silloin kun olen jo itse polkenut jalkaa turhautuneena surkeaan tarjontaan. Hän suostui ostoavuksi ilman sen kummempia suostutteluja ja yllättäen esikoinenkin lämpeni ajatukselle, Y-mies kun osittain perheen ulkopuolisena ei ole pilaantunut vanhaksi kalkkikseksi. Ajoimme vasitella kauemmas ostoksille, ja jo toisesta liikkeestä, ehkä kahdenkymmenen minuutin kuluttua ostoskeskukseen saapumisesta esikoisella roikkui kyynärtaipeella kassi, joka sisälsi sekä etsitynlaisen takin että siihen sopivan pipon!

Se, joka ei ikinä ole tapellut murrosikäisen kanssa joka tosiaan kulkee mieluumminen rikkinäisissä ja puhkihiutuneissa vaatteissa kuin ostaa uusia ja vääränlaisia, ei varmastikaan ymmärrä tätä euforista olotilaa. En tiedä onko se sääli vai ei.

Tunteet ostoksillakäydessä saattavat kuitenkin olla pinnassa niin vahvoina, että molempia, sekä äitiä että tytärtä, itkettää raivosta. Niin kävi viimeksi tänä syksynä, kun yritimme löytää koon 43 kenkää tyttären kapeaan jalkaan. Siinä oli kyllä osansa myös tarjonnalla. Sitä ei ollut.

Onneksi on unisex-tennarimuoti. Älköön se koskaan menkö ohi.

Ja koska olen hyvällä tuulella ja haluan jakaa hauskuutta (ja opin vihdoin upottamaan tuubivideon blogiin ilman kirosanan kirosanaa) haluan jakaa kanssanne alla olevan kissavideon. Olkoon siitä teille iloa.

Tiedättekö miksi naiset maalaavat kasvojaan?

-Se käy nopeammin kuin tapetoiminen.

Viikon päästä on Dimmu Borgirin keikka, jonne minulla on ollut liput hankittuna jo pitkään. Lapsenvahti ja varalapsenvahti on hankittuna. Viskiä on kesäiseltä Tukholman-risteilyltä. Kaapissa on tasan yksi asu joka sekä mahtuu päälle että soveltuu kyseisenlaiseen tilaisuuteen, joten ei ongelmaa pukeutumisenkaan suhteen.

Ongelmana on siis vain tämä naama. Jotenkin on pikkuhiljaa saavuttu tilanteeseen jossa meikattava naama on sekä vanha että turskea. En minä sellaiselle osaa tehdä mitään! Meikittäkin voisi tietysti mennä, osa yleisöstä kun varmasti käyttää sekä valkoista kasvomaalia että tekoverta eli horrorteemalla mennään, mutkun pääsen Y-miehen kanssa kahdestaan kuntarajan yli niin harvoin, että tekisi mieli vähän edes yrittää.

Että pitikin päästää itsensä pullahtamaan näin.

Toivottavasti ehdin illan aikana tehdä muutakin kuin murehtia kaikkia niitä syötyjä karkkikiloja. Dimmu on uudistanut ilmettään kovasti ja tiivistänyt rivejään, kuten videosta näkyy, joten se ainakin tehnee parhaansa että jaksaisin nyppäistä pääni pois valtavasta navastani.

Ja paljonko vetoa siitäkin, että kaikista järjestelyistä huolimatta jotakin yllättävää tapahtuu ja joudun antamaan lippuni He-Manin hyödynnettäväksi? Huoh. Aina ei jaksais.

Kuopus on kuumeessa, joten täällä sitä ollaan kiillotettu housuntakamusta kotisohvalla. Uskallan myöntää ääneen että mieluummin täällä kuin töissä - siihen on menty. En minä jaksa enää teeskennellä työmotivaatiota. Työnantaja muutti taas kannustepalkan maksuperusteita ja tadaa! Saatiin koko kannustepalkka pudotettua pois. Hei hei 350e, mitäs minä sinulla muka tekisinkään.

Kuopus ei ole onneksi mitenkään kuoleman kielissä, joten yhteistä tekemistä ja jutun aihetta on riittänyt. Päivän aivonyrjähdys tapahtui tuossa illalla, kun kuopus kyseli Lauttasaaren liskoista, niistä pöydän kokoisista. Yritin miettiä mitä eläimiä Lauttasaaressa olemme nähneet eikä mieleen tullut kuin silakat ja ahvenet. Lopulta selvisi, ettei kyseessä sittenkään ollut Lauttasaari vaan Galapagossaaret. No, saari kuin saari.

Mielenkiintoista jutun juurta on irronnut myöskin uusimmasta Tiede -lehdestä. Tiesittekö että söpöinen ja kaikille tuttu Triceratops olikin nuori Torosaurus? Tämän ovat osoittaneet John Scannella ja Jack Horner (hah, nomen est omen!) Montanan osavaltion yliopistosta. Torosauruksesta kuva ohessa, se lienee julkkislastaan vähemmän tunnettu. Kuopusta on kovasti kiehtonut tieteenteon perusasiat, se miten kaikki on kyseenalaistettava silloin tällöin ja miten tämmöinen jo 1800 -luvulla kirjoihin ja kansiin lyöty totuus voidaan avata ja kirjoittaa uusiksi, kun tarpeeksi vakuuttavia todisteita löytyy. Eihän kovin moni tainnut vielä viisitoista vuotta sitten uskoa edes dinosaurusten ja lintujen mahdolliseen sukulaisuuteen, nyt sitä pidetään ihan peruskaurana.

Ehkäpä voisin sittenkin ajatella hekutuvani päiväkotiin töihin. Miljardi kertaa mieluummin pohdin 6-vuotiaan kanssa vaikkapa sitä kakkaako kentauri ihmisen vai hevosen kakkaa kuin pakerran tuolla nykyisessä pashaduunissa, jossa hajoaa selän ja polvien lisäksi pää.

Herkullinen tilanne työpaikaltani kaikille joiden sisällä asuu pieni käyttäytymistieteilijä:

Mies1, sellainen keskipulskea kokolihaa syövä hetero, on tekemässä työtään ajatuksiinsa uppoutuneena. Mies2, kokiksenmusta länsiafrikkalainen insinööri ajaa ohi, tarkkaillen samalla mies1:tä. Mies1 säikähtää sydänjuuriaan myöten ja mylvähtää "Perkele, kato vähän mihin ajat, meinasin jäädä alle!" Mies2 kiihtyy nollasta sataan sekunnin sadasosassa ja karjuu takaisin. Hetken aikaa katselen ja arvelen ettei kumpikaan tykkäisi jos väliin menisin kertomaan että mies1 säikähti ihan turhaan, mies2 oli kyllä tietoinen hänen läsnäolostaan, ja annan poikien tuulettaa kitapurjeitaan. Tilanne laukeaa molemminpuoliseen murinaan ja mies2 jatkaa matkaa. Mies1 ryhtyy heti puimaan tilannetta paikalle saapuneelle tuttavalleen, mies2 saapuu minun kohdalleni.

"What does this mean this 'perkele'?"

"Well he's like the great great granfather of Satan, an ancient finnish god."

"..So it's not an insult?"

"No, it could be translated as 'Jesus Christ', 'God dammit' or stuff like that."

"...Awwww shit."

Noniin ihmiset, ura-arpaonni suosi -kummitusta-, joka ehdotti minulle kirjoitustyötä. Valinnan suoritti vasen etusormi silmien ollessa ummistettuna. Onnea! Kiitoksia vielä kaikille uutta uraa ehdottaneille. Tällä viikolla en ole ehtinyt laittaa uusia työhakemuksia menemään, on ollut niin kiire nuokkua illat.

Ennenkuin nukahdan taas, voisin kertoa teille jotain kissoistani. Siis niistä penteleistä. Jos Saima ei olisi tänään riemastuttanut minua tipahtamalla pöydältä kesken kärpäsen metsästyksen, voisin olla niin oikeasti ärtynyt, mutta nyt olen lähinnä kevyen närkästynyt. Sekä Ankerolla että Saimalla on nimittäin kumma viehtymys kulkusiin; heti kun helähdys kuuluu mistä tahansa päin asuntoa, ryntäävät ne molemmat paikalle veren kiilto silmissään, ja sitten kulkunen saakin kyytiä.

Sitä läimitään tassulla pitkin lattioita, välillä Saiman, välillä Ankeron toimesta. Sitä tökitään maton alle ja vaanitaan sieltä. Se ujutetaan nurkan taakse ja sen kimppuun loikataan juuri kun se luuli tulleensa unohdetuksi. Ja koska lattia on laminaattia ja kulkunen metallia, on tämän sinänsä veikeän leikin säestyksenä helvetillinen räminä.

Ajattelitteko ehdottaa että kulkusen voisi ottaa kissoilta pois jos räminä riipii hermoja? No voisi voisi. Jos laitat sen lelukoriin, kissat hyppäävät perässä ja kaivavat sen esiin. Jos laitat sen kirjahyllyn päälle, kissat hyppäävät tv-tasolle, siitä television päälle, siitä hyllyn matalan osan päälle, kävelevät kukkapurkin läpi ja ponnistavat cd-soittimen päältä kunnes ovat kirjahyllyn päällä, jossa kulkunen saa taas käpälää. Jos työnnät sen vaatekaapin perimmäiseen nurkkaan, on tuloksena hyvin, hyvin karvaisia vaatteita. Jos nostat sen eteisen kaapin päälle, on tuloksena tunnin mouruaminen.

Onneksi rintaliivieni takaa tuijottavalla emokissalla ei tuollaista tapaa ole. Se vain valitsee öisin itselleen sopivan kokoisen pehmolelun, kantelee sitä ympäriinsä ja naukuu. Joko se pitää sitä pentunaan ja kutsuu muita kasaan, tai sitten se pitää sitä saaliinaan ja kutsuu muita syömään. En ole viitsinyt nousta tarkkailemaan sitä sen kummemmin.