Kylläpä heräsi eräässä bloginpitäjässä megalomaaninen ahdistus, kun oli hän hakemassa postista Guitar Heron guitaria kello 18.02 ja posti oli poikkeuksellisesti suljettu klo 18.00. Silloin tarttui hän päästään kiinni kaksin käsin ja vaikersi niin, että virkailija tuli oven taakse ilkkumaan. Sen yhden kerran kun olin jostain maallisesta antanut itselleni luvan innostua! Nyt pitää odottaa maanantaihin, vaikka viikonlopuksi oli jo pelisessiot suunniteltuna. Nyt pitää keksiä jotain ihan muuta tekemistä unohtaakseni sen seikan, että Y-mies poistuu maisemista kolmeksi viikoksi, jonka jälkeen olemme samassa kaupungissa kokonaiset viisi päivää ennenkuin minä lähden tuonne jonnekin. Kun tämä totuus meille valkeni Tuskasta kotiin palatessa, totesi sydämeni tämänkertainen valittu hilpeästi vain, että "nähdään sitten syksymmällä!". Höh.

Eräs vähän aikaa opiskelemassa ollut työkaveri kävi tänään kylässä. Is it just me, mutta vaivautuvatko muutkin jos ihmiset hirveästi taivastelevat heidän pärjäämistään? Kun siis hyvä tavaton, ihan tavallista arkeahan tässä eletään. Kaveri sai minut kuulostamaan supersankarilta kun hanskaan töissäkäynnin, lapset ja kodinhoidon ihan itse, ilman miestä. Mitä muuta minä voisin tehdä kuin pärjätä? Paremminhan tässä nyt sitäpaitsi menee kuin avioliiton aikana, mutta sitä en ensimmäistä lasta odottavalle nuorikolle kehdannut kertoa. (Se tietysti harmittaa että lasten hauskoja sanomisia ei välittömästi voi kertoa muille kuin teille, kuten esimerkiksi sen, kun keskimmäinen luki kaupassa paketinkyljestä että " Pik- ku- hou- sun- suo- ji- a. Äiti ostetaan meillekin näitä pikkuhousunsuojia kun iskälläkin on!")

Mutta nyt olisi kiva jos joku ravistaisi minut tästä ärsyyntyneestä olotilasta jotta voisin leipoa Y-miehelle lupaamiani iltapalloja (lihapulla ja juustoa voitaikinassa) sekä värjätä hiukseni.

SIIS KUINKA KAUAN VOI KISSANPENTU LEIKKIÄ KILISTIMELLÄ? KILIKILIKILIKILI!

Mutkun ei sitä voi ottaa siltä poiskaan, kun se on niin soma ja tohkeissaan. Mokomatkin kahelit pässit.

Muistatteko kun noin 14 kuukautta sitten kotipihalla kävi vieras nainen huitaisemassa minua nyrkillä naamaan eli nyrkkäisemässä, kuten kuopus sanoo? No, pitkään aikaan ei kuulunut mitään, mutta eilenpä tuli haastehakemus. 14 kuukautta on mielestäni aika pitkä aika. Eihän tämä tietenkään mikään vakava asia ole, mutta kuitenkin. Tekstikin kirjeessä oli sitten sellaista että etsin juuri oikeusaputoimiston numeron avuksi, kun ihan tajua mitä minun pitäisi seuraavaksi tehdä. Vähän kyllä kävi mielessä antaa asian kuitenkin olla että pääsisin helpommalla, mutta enpä kyllä anna. Sehän olisi sama jos sanoisin että on ihan okei että ventovieras nainen voi ilmaantua takavasemmalta (tai no, takaoikealta itseasiassa) ja lyödä minua kotipihalla lasteni nähden. Eikä se kyllä ihan okei ole.

Kerran elämässä oli sellainen vaihe jolloin jätin rikosilmoitukset tekemättä, ja vieläkin harmittaa.

Tulipa muuten hankittua pelikonsoli. En ikinä ole niille vehkeille lämmennyt vaan pitänyt niitä suorastaan haitallisena, mutta sitten pääsin kokeilemaan siskonpojan Guitar Heroa. Ja sitten tuli pelistä Metallica-versio. Nyt sitten Y-miehen vanha konsoli könöttää hyllyssä, peli ja kitara ovat vielä postissa. Tiedossa on vieläpä viikonloppu jolloin lasten pitäisi olla isällään ja Y-miehen mökillä, joten enköhän pääse harjoittelemaan ihan kiitettävästi! Apua, ei kuulosta minulta.

Maanantai-iltana olin vetää Saiman pytystä alas. Keissi oli seuraavanlainen: vaikka sunnuntain Tuska-päivä oli alkoton, oli olo maanantaina töissä silti ihan taatusti krapulainen, sellainen tuijottava ja mitäänaikaansaamaton. Lapsia oli ehtinyt tulla hirmuinen ikävä, ja kotiintultuamme putsasin nopeasti hiekkalaatikoista kakat pyttyyn että pääsen sohvalle juttelemaan kuulumisia. Samalla sekunnilla kun vedin pytyn ja käänsin selkäni, näin harmaan välähdyksen ja tajusin että Ido 59 on hyvinkin niin tilavanieluinen että saattaisi yhden pennunrääpäleen imaista. Sulavasti käänsin jo pytystä etääntyvän ruhoni liikemassan paluusuuntaan ja tempaisin Saiman päästä ylös.

Sitä seuranneen lämpimällä vedellä suihkuttelun jäljiltä käteni ovat vieläkin aika pahan näköiset. Ja kissa juoksee karkuun aina kun pytty vedetään.

Mutta juu, Tuska-viikonloppu oli melkoinen. Ette varmaankaan halua kuulla siitä sen enempää? No hyvä, koska en jaksaisi kertoakaan. Sen vain sanon että helevetin hauskaa oli! Ja sen, että sinne lähtöni kyseenalaistui heti alkuunsa. Olin kertonut X-miehelle yli puoli vuotta etukäteen että tätä viikonloppua ei voi perua, tuli mikä tuli. Tietysti sitten perjantaina soittivat päiväkodista että täällä kuopus itkee pahaa vatsakipua ja nimenomaan alavatsan oikeaa puolta, tulkaa heti hakemaan. No, vaikka tapaamissopimuksessa lukee että X-miehen viikonloppu alkaa perjantaina kello kuusitoista nolla nolla, rohkenin soittaa vaikka kello oli vasta kaksi ja selittää tilanteen. X-mies lähti kuin lähtikin hakemaan lapsia, ja minä jäin puremaan kynsiäni töihin. Piakkoin selvisi että kuopuksen vatsakipu oli mennyt päiväunien jälkeen kokonaan ohi, mutta kylläpä ehdin säikähtää. Tuskinpa Tuskasta olisi tullut mitään jos yksi lapsista olisi joutunut leikkaukseen!

Äh, pitää näköjään vähän vielä taivastella X-miestä. Lapset ovat olleet hyvin kiinnostuneita eromme syistä, ja teimme yhteisen päätöksen erotessamme, että sitä ei lapsille kerrota. Vastaukseksi on annettu isoa ryppyä rakkaudessa ja muuta ympäripyöreää. Nytpä lapset olivat saaneet X-miehestä vastauksen irti, ja se oli kuulema se, että minä kohtelin X-miestä niin huonosti. Hitsin hieno homma. Kiitos vain. Omassa päässä saa toki ajatella ihan mitä lystää, mutta että laittaa lasten silmissä vain toinen vanhempi syylliseksi, ou jee miten kypsää toimintaa. Onneksi lapset ovat ihan fiksuja, ehkäpä osaavat ainakin myöhemmin hieman kyseenalaistaa tätä totuutta.

Yksi asia alkaa olla selvä, ja se on se, että olen liian vanha massiivisiin ulkoilmakonserteihin. Siitä huolimatta eilinen Faith No More oli ihan mielettömän hieno elämys! Sinne matkalla kärsin hillittömästä hiusangstista, sillä vaikka minulla oli netistä tulostettu kuva mukana antamassa kampaajattarelle osviittaa, oli lopputulos ihan toisennäköinen kuin piti. Loppujen lopuksi aikaakin meni puolitoista tuntia siihen varaamani puolituntisen sijaan, sillä neiti leikkasi hiukseni oikeastaan kolme kertaa, kahdella ensimmäisellä kerralla laski föönin epätoivoisena kädestään ja totesi hiusten näyttävän pipolta koska hiukseni ovat niin omituisen paksut, ja ryhtyi uutterasti ohentamaan vielä lisää. Kaikenkaikkiaan siis päinvastainen kokemus kuin jospalla, silläkin erotuksella että jospa pääsi halvalla, minä olin saada halvauksen kuullessani loppusumman. Kyllä se kotiparturisetti on nyt Y-miehen käteen iskettävä, eihän tuollaiseen voi olla ihmisilla varaa monta kertaa vuodessa! Tai sitten hiustenleikkuuseen on ruvettava soveltamaan samaa kuin pitsoihin: molemmat ovat parhaita jonkun muun kuin suomalaisen tekeminä. Sen kerran kun nimittäin sain ilmavan, nopean ja tosi pitkään mallissa pysyvän hiustenleikkuun, oli asialla suomea taitamaton mies.

Joka tapauksessa, hiusangsti kyllä vähän hellitti kun näin Hatakan Kärtsyn lavalla. CMXkin oli kerrassaan hyvä, ja Faith No More räjäytti potin aloittamalla Reunitedilla. Oli ilo olla paikalla, ja niin näytti olevan kaikilla muillakin 13 000 ihmisellä.

Lapset, nuo suloiset pikku kaaosgeneraattorit. Viisivuotiaani kysyi hypermarketin oluthyllyllä varsin kovalla äänellä "Äiti, ostatko mulle taas kaljaa?" ja jos olisitte tapahtumaa olleet todistamassa, olisitte samalla voineet todistaa sitä miten jälleen kerran eräs bloginpitäjä yritti vajota maan alle silkasta häpeästä. Taas? Kaljaa? Ostan kuukaudessa ehkä kaksi olutta, ja juon ne lasten nukkuessa ihan itsekseni. Ihme kaheli tuo kaljupää. (On muuten aika soma, kun laittaa pikkusormen huulille ja sanoo "MUAHAHAHAHHAA!".)

Kaaosta kyllä taas riittää. Sairastan poskionteloita samalla viikolla, jonka piti olla kesän riehakkain. Siitäs sain taas. Lisäksi yksi rotista kuoli vanhuuteen rauhaisasti häkissään, mikä ei tehnyt asiasta yhtään helpompaa esikoiselle, jonka ratsastuskurssi loppui tänään eikä jatkoa enää tipu. Voitte kuvitella miten maassa lapsi on! Lisäksi käytin Ankeroa päiväkodissa kun tuli kerran luvattua tehdä niin ennen keskimmäisen päiväkotiuran loppumista, ja sehän loppuu jo perjantaina. Lisäksi jäbä sai tulla mukaan eläintarvikeliikkeeseen, ja omistaja tarjoutui ostamaan sen oikopäätä, muistutti kuulema niin 21-vuotiaana edesmennyttä lemmikkiään. Periaatteessa olisin voinut vaikka myydäkin, mutta en taida viitsiä olla niin sika.

Huomenna sitten parturiin. Saapa tosiaan nähdä mitä jätän jäljelle, vai jätänkö mitään.

Se on jännä jutska toi uni. Yleensä tuntuu ettei sitä saa tarpeeksi, on ihan poikki ja väsyttää ja haaveilee vaan pieluksista ja vällyistä ja niiden väliin kaivautumisesta. Nyt se unentarve on kadonnut. Ei nukuta. Illalla virkatuttaa vaan hirveästi eikä lapset ärsytä yhtään, ja tulee seurattua ihan antropologisesta mielenkiinnosta mitä ihmeen hömppää telkkarista tulee siihen aikaan kun itse on normaalitilanteessa ollut unten mailla jo pitkään. Olen jopa havainnut sen, ettei nykyään enää tulee äänimerkin jälkeen suhinaa ohjelmiston loppuessa, vaan teksti-tv:tä tai chatteja. Viimeksi olen seurannut ohjelmiston loppumista teini-ikäisenä, ellei lasketa sitä aikaa kun kuopus oli kaksi viikkoa vanha ja itki kolme yötä peräkkäin.

Koska sormet kramppaa virkaamisesta ennenpitkää, tulee notkuttua tässä koneella selaamassa hupisivustoja ja kirjoiteltua kaikenlaista kakkelia vähän sinne sun tänne. Koko ajan on kova pelko takaraivossa siitä, miten karmea olo aamulla tulee olemaan, ja automaattisesti tulee laskettua koko ajan vähenevää lukua siitä, kuinka paljon ehtisi vain nukkua jos nyt nukahtaisi.

Ja aamulla on sitten kuitenkin ihan tavallisessa kunnossa. En tajua. Kesä? Valoisuus? Lasten kasvaminen? Onnellisuus? Ei tule edes murehdittua samaan tapaan kuin aiemmin. Ajattelen vain myhäillen mitä kaikkea kivaa on edessä ja haudon samalla aloittamaani tekstikatkelmaa, josta en saamari soikoon ker

Lapsista on muuten pakko kertoa sen verran, että keskimmäinen on päässyt yli koulunaloituskammostaan, kiitos päiväkodin järjestämien kouluuntutustumisten. Välillä se äityi jopa niin pahaksi ettei keskimmäiselle maistunut ruoka ja lapsi eräänkin kerran totesi hiljaa, ettei minun suinkaan olisi tarvinnut vaivautua näkemään hänen synnyttämisensä vaivaa. Nyt kun lapsi on konkreettisesti nähnyt missä luokka on, missä vessa on, miten ruokailu hoituu ja miten paljon koululla on jo entuudestaan tuttuja, on koulunodotus enää pelkästään jännittävää, ei enää kammottavaa. Minä olen edelleen sitä mieltä, että tuo lapsi on parasta oppilasmateriaalia, mitä tuokaan koulu on ikinä käsiinsä saanut, piittaamatta siitä, että X-mies on vaatinut hänelle tukiopetusta väliinjääneen esikoulun takia.

Kuopus sitten halusi tänään päänsä ajeltavan kokonaan kaljuksi. Koska hiusta oli ylipäänsä pari, kolme senttiä, suostuin. Lopputulos muistutti yllättävän paljon He-Mania, kollegaa joka sai toisen pojan tovi sitten. Onnitelkaamme häntä! Samalla kotiparturisessiolla ajattelin poistattaa omatkin leukaan asti kasvaneet hiukseni, mutta esikoinen kieltäytyi kohteliaasti kunniasta. Itsekseni en uskaltanut päätä ajella, kun mielessä oli kuitenkin ihan malli, eikä pelkkä siilitukka. Ennen keskiviikon Faith No Moorea olisi tukalle kuitenkin jotain tehtävä, kun sitten on se Tuskakin. Saapa nähdä mitä loppuviikosta on päässä, vai onko mitään. Onneksi netti auttaa tähänkin pulmaan, joten sinne jatkan sukeltelua.

Tämä juhannusohari X-mieheltä harmitti kuitenkin sen verran, että sain juuri äsken kerättyä rohkeutta ja sievästi ehdotettua, että mitäs tuumisi jos luovuttaisi minulle yksinhuoltajuuden. Ihan luovuttamalla luovuttaisi. Piru vie, vähän kuitenkin tuli vihjattua siihen suuntaan että oikeusprosessi on mahdollinen, joskaan en sitä todellakaan toivo. Saapa nähdä mitä mies tuumii. Voi ruveta räyhäkkääksikin, mutta ehkä se olisi vain hyvä, saattaisivat ruveta nuo tapaamiset maistumaan.

Karpula meinasi iskeä aamulla, kun yö tuli valvottua niin sanotusti under the influence. Kaura opetti minut juomaan punaviiniä, ja joku baarituttavuus salmareita. Ihan itse opettelin juomaan kaljaa, ja harvoin juovana alan oppia ettei niitä kaikkia kannata juoda samana iltana. Kännivirkkaus oli ihan kivaa, ja enköhän saa tekeleestäni ihan säällisen eväsrasiakassin. Tuskin muistan kuvata sitä. Enemmän tuli kuitenkin puhuttua tuon miehen kanssa, jonka kanssa ollaan jo yli 1,5 vuotta hengailtua. Hittolainen, hyvä tyyppihän tuo on! Nyt vasta osui sellaiseen arkaan kohtaan, jolla saa minut loukkaantumaan verisesti. Aika vereslihaiset tunnelmat siis aamulla oli, mutta koska tiedossa oli että yhteistä aikaa on enää pari tuntia, sai riitelykin jäädä ja keskityttiin johonkin ihan muuhun touhuun.

Huomenna oli tarkoitus mennä saariretkelle lasten kanssa, ja sääksikin oli luvattu jotain vähän kesäisempää. Tietysti keskimmäiselle siis nousi kuume. Hohhoijaa.

Kun nyt juhlannuksen kunniaksi teen pitkästä aikaa kännipostauksen, niin ajattelin kertoa teille että keskin tänään ihan uuden käsityönalan! Sen nimi on kännivirkkaus, ja aion ole hurrrrrja keski-ikäinen (no en edes ole vielä) ja harrastaa sitä tämän illan. Ehkä kerron tuloksista, ehkä vaikenen.

On se niin kiva että on edes vähän vapaata. Kertokaapa muuten yksi juttu. Jos teillä lukisi tapaamissopimuksessa että lapset ovat isän luona juhannuksen, niin olettaisitteko että lapset ovat siellä torstaista sunnuntaihin vai perjantaista lauantaihin? Minä nimittäin luulin että sunnuntaihin, ja varasin itselleni rrrahakasta ylityötä, johon on mahdollisuus ihan liian harvoin ajatellen esimerkiksi sitä, että esikoinen tarvitsee uuden pyörän. no, X-mies sitten tekstaili torstaina että hupsista heijaa, hänelle on sattunut aikataulusekaannus ja et sopisko hei, et hän hkee lapset perjantaina aamulla ja palauttaa lauantaina. Kun vastasin et tsori, mä meen sunnuntaina töihin, tuli takaisin viesti jossa sain kuulla ettei sunnuntai lue sopimuksessa ja työt on nyt van peruttava. Ja minähän peruin. Kun tosiaan, virallisesti juhannus on vain perjantaina ja lauantaina. Mut pyysin kyllä tästäkin kirjallisen vahvistuksen, ja onneksi esimies näki naamastani että nyt ei parane kysellä eikä muistuttaa siitä ettei jo sovituista ylitöistä voi enää kieltäytyä.

näitä X-miehen kummia ohareita alkaa olla jo vino pino. Harmi etten voita yhtään mitään hakemalla yksinhuoltajuutta, sillä se kyllä selkeyttäisi tilannetta kummasti, vaikkei vaikuttaisikaan mitenkään mihinkään.

Kaikki kirjoitusvirheet ovat sitten tämän Y-miehen läppärin syytä, tämä on ihan kumma. Huomasin täällä muuten Autopano -nimisen ohjelman, ja arvatkaapa olinko riemastunut! Kun selvisi että kyseessä on kuvankäsittelyohjelma, taisin vähän pettyä. Yksinasuvan miehen kone sentään. Hei, jos muuten muistatte että ole intoillut Y-miehen paneutumista kokkaamiseen jja minun painostustani oman kokkiblogin avaamiseen, on hän vihdoin tehnyt minulle myönnytyksen. Kalapottireseptiin voitte tutustua täällä. Kommentteja vastaanotetaan!

ja lopuksi viideo, joka kuvattiin aamulla aikaisin kun oltiin lähdössä ovesta ulos ja kuopus halusi ottaa sinisen traktorin unileluksi päiväkotiin.

No nyt jo harmittaa että lupasin pitää nämä molemmat kissanpennut. Tein lupaukseni aikana jolloin molemmat olivat harmittomia, vaivalloisesti liikkuvia pötkylöitä. Kyllähän minä jollain tasolla tiesin, tai ainakin luulin tietäväni, mitä on tulossa, mutta enpä sitten kuitenkaan tajunnut mitä tuleman pitää.

Käsitöiden tekeminen on tuskaa, kun kaksi villiä pikkupetoa vaanii ja hyökkää langanpätkien kimppuun, jotka yleensä ovat jonkin kehonosani päällä. Lisäksi lankakerät tuppaavat katoamaan ja löytymään sitten lastenhuoneesta, esikoisen huoneesta ja vessasta - kaikista yhtä aikaa. Virkkuukoukun vaaniminen ja tassulla läimäyttely oli aluksi hauskaa ja söpöä, mut enää ei jaksa naurattaa, kun tekisi mieli sitä työtä jatkaakin.

Siivouksestakin on tullut onnetonta hommaa. Juuri kun omat ihmislapset tajusivat suurinpiirtein tavaroiden paikoilleen laittamisen jujun, kuljettelevat kissanpennut isojakin esineitä paikasta toiseen. Ikkunalaudan ne sentään osaavat siivota - tuuppaamalla kaikki tavarat lattialle. Mieluiten kukkapurkit. Auki repsottavat kaapinovet kruunaavat sottaisen vaikutelman, tassulla kun on niin kiva alakautta avata ovia ja mönkiä sisään kurkkimaan, löytyisikö vaikka kaadettavaa roskista tai sukkahousuja raadeltavaksi. Pyykkitelineelle on tietysti kiva kiivetä roikkuvia vaatteita pitkin, mitäs siitä, jos köydeksi valittu vaate sattukin valahtamaan lattialle.

Ja sitten näihin vauvoista puhuttaessa pakollisiin kakka-asioihin, jotka ovat nykyisin ihan oma lukunsa. Kun oli kissavahvuuteen kuului yksi kissa, riitti kun heitti sen yhden päivittäisen kakan pyttyyn ja huuhteli. Siistiä oli ja hajutonta. Nyt kun näitä on kolme kakkivaa otusta, on sitä itseään ihan tolkuton määrä. Olen harkinnut katon pois ottamista hiekkalaatikosta, sillä se täytyy joka kerta liu'uttaa hankalasti pois päästäkseen käsiksi hajunaiheuttajaan, mutta jos nämä saavat muutettua koko pikkuvessan hiekkalaatikoksi katon kanssa, millainen hiekkamyrsky siellä vallitsisikaan ilman kattoa, joka sentään pahimmat kinokset lannistaa takaisin astiaan? Pennut myös pissivät ja kakkivat hiekkalaatikon ulkouolelle lentäneisiin hiekkoihin, jonka pitäisi tietysti motivoide minua lakaisemaan lattia monta kertaa päivässä, mutkun ihan aina eijjaksa. Eli lyhyesti: täällä haisee paska. Ja Y-mies on aika herkkänenäinen. Joten aika hiljaista on lemmen saralla ollut.

Eikä tietokoneellekaan pääse ihan samaan tapaan kuin ennen.

Kun tuli nukuttua päiväunet eikä uni siisollen tule silmään vaikka miten maanittelisi, tehdäänpä sitten päivän toinen postaus.

Tänään tuo kohta koulun aloittava keskimmäinen jutteli tuolla autossa vähän levottomuutta herättäviä juttuja. Käski arvata kummat ovat hänen lempi-isovanhempansa, minun vaiko isänsä puoleiset. Kieltäydyin arvaamasta, ja lapsi paljasti, että minun vanhempani. Kun varovasti kysyin syytä moiseen, kertoi hän että minun vanhempani käyttäytyvät paremmin, ovat kivempia ja tekevät parempaa ruokaa.

Oussit, kuten kuopus sanoo. Jos tuo totuudentorvi nyt toitottelee tuolla X-miehen luona tuommoisia, saan kuulla kunniani koska olen varmasti X-miehen mielestä kääntänyt lapset hänen vanhempiaan vastaan. On totta, että minulla on lievää suurempia vaikeuksia tulla toimeen X-miehen vanhempien kanssa, ja minulla on siihen syyni. Lapset ovat siitä myöskin tietoisia, tämmöisessähän on ihan turha yrittää salata mitään, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä etten ole myöskään mustamaalannut heidän isovanhempiaan tai vaatinut lapsia olemaan kannallani.

Sainkin jo puolisen vuotta takaperin X-mieheltä sähköpostia, jossa hän kertoi päättäneensä että haluaa hänen vanhempiensa olevan yhtä läheisiä lapsillemme kuin minun vanhempieni. En ollut edes tullut ajatelleeksi että minun 700 kilometrin päässä asuvat vanhempani olisivat läheisempiä kuin nuo naapurikaupungissa asuvat, mutta X-mies oli sitä mieltä. Kun avoimena ja uteliaana kysyin mitä hän haluaisi minun asialle tekevän, en saanut vastausta. Ja nyt sitten tämä.

Ou sit, sit, sit. Jos olisin pohjimmiltani ilkeä ihminen - joka saatan kyllä ollakin, mistäpä sitä koskaan sisimpiä tuntojaan muka tietäisi - saattaisin sanoa että tämä oli tulossa ja johtuu täysin ax-appivanhemmista. Minulla on visusti tallessa päiväkirjoja ajalta, jolta odotin keskimmäistä ja todella vilpittömän avoimesti yritin olla kaveria heidän kanssaan. Jos keskimmäinen on yhtään minuun tullut, ymmrrän miksi he saattavat tuntua aika hallitsemattomalta kokonaisuudelta, sitä sen kummemmin tässä setvimättä.

Sitten vain toivotaan kädet kyynärpäitä myöten ristissä ettei keskimmäinen sano aiheesta X-miehelle mitään, koska sitten nimittäin tulisi minun elämästäni aika ikävää.

Tänään vietettiin taas jännittäviä hetkiä, esikoinen nimittäin katosi. Puhuin hänen kanssaan puhelimessa kello 12.02, jolloin pelokkaalta kuulostanut lapsi soitti junapysäkilta ja kysyi, kulkevatko junat. Lyötyäni kättä otsaan vastasin etteivät kulje, ja että synttärirahojen tuhlaaminen ylimääräiseen ratsastustuntiin saisi nyt luvan odottaa. Lapsi pillahti itkuun ja napsahti hysteerisyyden puolelle manaten paskaa elämäänsä. Kehoitin soittamaan sille tallikaverille jonka kanssa oli irtotuntideitin tehnyt, että ei turhaan odottele. Lapsi lupasi näin tehdä.

Kello 12.06 puhelin soi uudestaan, ja aurinkoinen esikoinen kertoi saavansa kyydin tallikaverin vanhemmilta tallille ja takaisin. Onnittelin, toivotin hyvää ratsastusta ja käskin soittaa, kun pääsee tallille.

Kahden maissa tajusin ettei soittoa kuulunut ja että tunnin pitäisi olla jo ohi. Oletin että lapsi soittaa kun lähtee kotimatkalle tai saapuu kotiin, meneehän tallihommissa aikaa. Laitoin tekstiviestin jossa käskin soittaa siltä varalta että kännykkä on äänettömällä.

Kolmelta yritin taas soittaa, mutta en saanut vastausta. Entäpä jos esikoinen menikin vieraaseen autoon odottaessaan puolituttuja? Tai jos lähti kentältä hevosen kanssa maastoon ja viruu nyt jossain metsikössä hevosen pillastuttua? Yritin soittaa tallille 15.17, mutta kukaan ei vastannut. Oletin että he ovat kaikki ambulanssin työskentelyä seuraamassa. Ryhdyin pelkäämään myös viime viikolla ostetun tuliterän, upouuden ja ältsin päheen kännykän jonka kanssa köyhänkään lapsen ei tarvitse hävetä makaavan a)epärehellisen tallitytön taskussa, b)kentän pohjalla kavion murskaamana tai c) jossain muussa, ihan väärässä paikassa.

Hädin tuskin sain työtehtäväni suoritettua ja lähdin töistä vähän etuajassa. Hain nuorimmaiset päiväkodista selvän suunnitelman kera: ensin katsomme onko esikoinen kotona, sitten narmaisemme tallille, ja sieltä sitten kodin kautta poliisilaitokselle. Mietin, saanko töistä vapaata jos esikoinen todella on kadonnut.

Heti rapussa näin rapaiset kengänjäljet, jotka johtivat omalle ovellemme. Helpotus ehti laantua sen verran, että olin valmis pitämään terävän puhuttelun soittolupausten pitämisestä siinä samassa paikassa.

Tiistaina matkalla päiväkodista kauppaan sekä kuopus että keskimmäinen löysivät neliapilat. Sen jälkeen kaikki on mennyt päin mäntyä.

Myöhemmin tiistaina keskimmäisellä karkasi pissa housuun kun olimme tuolla kauempana tallilla. Kello oli niin paljon ettei kannattanut enää lähteä kotiinkaan hakemaan housuja, sillä esikoisen ratsastustuntia oli enää vartti jäljellä. Kekseliäänä mutsina riisuin nolon keskimmäispoloisen auton takakontissa (joskus sitä aina ajattelee että farmariauto on ihan liioittelua, mutta on siitä hyötyäkin) märistä housuistaan ja istutin lapsen penkille. Kuopus sai luvan luopua pitkähihaisestaan, joka vedettiin keskimmäisen ylle lämmittämään jalkoja. Koska se ei ihan riittänyt peittämään kaikkea ja ulkona oli kuitenkin kylmä, riisuin oman t-paitani takin alta ja kiedoin keskimmäisen siihen. Sitten poistuin hetkeksi katsomaan tuntia jättäen kuopuksen keskimmäisen seuraksi.

Takaisin tullessani keskimmäinen kailotti isoon riemastuneeseen äänensävyyn jotain, mitä en halunnut uskoa todeksi; kuopuskin oli pissannut housuunsa. Tahallaan. Kun hevosen riisumiselta ehdin mennä katsomaan mitä xttua siellä autossa oikein tapahtuu, hillui kuopus kokonaan alastomana takapenkillä ja paineli pakarankuvia takalasin huuruun. Kylläpä sai uvula mukavasti liikuntaa, kun menetin malttini ja huusin pää punaisena.

Keskiviikoksi oli suunniteltu iiiiiso kauppareissu sekä esikoisen 12-vuotissynttäreiden että tilille vihdoin tulevan katteen kunniaksi. Tokihan suuntasimme ihan ensimmäiseksi syömään hampurilaiset, koska nälkäisenä on ikävä ostostella yhtään mitään. Arvatkaapa vain, huomasinko kassalla unohtaneeni pankkikortin työhousujen taskuun? Onneksi olimme hakeneet Y-miehen seuraksemme, joten ei tarvinnut luopua parkkipaikasta (jota emme taatusti olisi takaisin saaneet) ja lähteä nälkäisten ja pettyneiden lasten kanssa sitä hakemaan, semminkin kun itselläkin oli niin nälkä että pahaa teki. Pahaa teki kyllä lainata rahaakaan, mutkun Y-mies toisteli että kaikki on okei, ja tiesin voivani maksaa takaisin heti tietokoneelle päästessäni, niin jatkoimme ennakkosuunnitelman mukaan.

Itse shoppailureissulla ei sitten sattunut sen kummempaa, mitä nyt normaaleja pissa- ja kakkahätiä juuri kun lähin vessa jää puolen kilometrin taakse. Kotimatkalla veimme Y-miehen kotiin, unohdimme hakea yhden jutskan, ja palatessamme sitä jutskaa hakemasti olin ajaa nokkakolarin sujuvasti minun kaistallani autoilleen mummon kanssa. Kas kun tuossa lähellä on tietyömaa, jossa kylälle päin ajavat eivät ajakaan siitä kohdasta mistä ennen, vaan sen viereen jalkakäytävälle rouhittua ajorataa pitkin. Me kylältä päin tulevat sitten ajamme sitä ennen kylälle vienyttä kaistaa pitkin. Paikalla on kyllä ihan asianmukaiset opasteet ja kaistamerkit, mutta niin vain tämä mummo katsoi minua vimmastuneena kun tein äkkijarrutuksen ja soitin äänitorvea, kiersi ohitseni ja palasi takaisin vastaantulevien kaistalle. Hyvä meininki.

Kotiin päästyä lähetin lapset syömään iltapalaa ja istahdin polttamaan hermosavuja, koska tutisin epämiellyttävän likeisestä kohtaamisesta ilmeisen sokean mummon kanssa. Vedin henkoset, toiset, kolmannet... ja tunsin alkavani rentoutua. Kun sain neljännet savut imaistua, kuului parvekkeelta esikoisen hysteerinen vaatimus minun tulla heti ylös, sillä keskimmäisen sormi oli jäänyt oven väliin. Taustalta kuuluikin keskimmäisen kammottavaa kipuitkua, joka on oikeastaan sarja hapenkiskomisyrityksiä kauhusta lamaantuneisiin keuhkoihin.  Se siitä rentoutumisesta sitten. Vartin viilennyksen jälkeen selvisi ettei sormi kuitenkaan ole murtunut, mutta tietysti se on ihan hele-vetin kipeä.

Tänään on sentään sattunut vain pikkuärsyttävyyksiä, kuten vaikkapa se että heräsin yöllä ja luulin kuopuksen päätä leluksi ja yritin vierittää sen lattialle, tai se että unohdin pukukaappiin ne vermeet joita tarvitsen töitä tehdessäni ja jouduin palaamaan sen kaksisataa metriä takaisin, koska tietysti huomasin niiden puuttumisen vasta viimeisessä mahdollisessa vaiheessa.

Jospa se taika vaikka haalentuisi tässä ajan myötä.

[Lisäys klo 20.30: Sammahdin sängylle, ja herätessäni esikoisen synttäreille vuokrattu elokuva oli iloisesti jo kolmatta tuntia myöhässä. Minusta ei vastaheränneenä ole rattiin eikä ikinä jättämään näitä kaheleita yksin (lähinnä X-miehen naputuksen pelosta), ja niinpä vain despootisti patistin vastalauseita kirkuvan esikoisen elokuvaa palauttamaan. Pyöränsä on edelleenkin X-miehen pihassa, ja nyt sen avaimetkin ovat hukassa. Siismäenkestä.]

Olipahan taas äitiyden juhlahetkiä, kun keskimmäinen tökki rintaani sormellaan ja tuumi "äiti, nää on vähän niinku semmoset miesten hupitissit".

Sen kunniaksi Kultakutri ja kolme karhua.

Täytyy myöntää että tavallaan nämä lapselliset viikonloput ovat vähän rentouttavampia kuin lapsettomat. Lapsettomina päivinä sitä riuhtoo menemään kuin viimeistä päivää, kun kerrankin pystyy. Viime viikonloppunakin telttailin, punaviinittelin, kalliokiipeilin, uin meressä, tutustuin ihan uuteen salaperäiseen rauniopaikkaan, katsoin pari elokuvaa ja tutustuin Fiskarsiin. Ja nukuin. Tänä viikonloppuna olen sitten vähän kyläillyt, vähän laittanut ruokaa ja virkannut. Mukelot ovat tyytyväisiä kun äiti on lähellä, ja taitavat itsekin tykätä siitä että saa vain olla kotosalla ja puuhailla mitä huvittaa. Tällä hetkellä pyörittelevät tuolla lankaa virkkuukoukun ympärille ja värkkäävät solmuisia palloja.

Siivoamiseen ei silti riitä mikään aika. Tavallaan harmi ettei Y-mies ole sellaista höynäytettävää mallia jonka voisi hassuttaa kotiorjaksi, mutta sittenpä tuskin jaksaisin sitä katsellakaan. Toisaalta nykyisin en paljon ehdi, että ottia taas tuota.

Ihan ensiksi kissauutiset: Saima voi jo paremmin. Oletin ettei se tuosta enää kaksi päivää maattuaan voi toeta, mutta ähäs! Nyt pentu kirmaa täällä ihan entiseen tapaan. Taitaa olla kuitenkin parempi asennoitua tähän vähän pessimistisesti. En voi tietää miten paljon sisäsiittoisuutta tuonkin poloisen suvussa on, joten voi varmaankin olla mahdollista että sisuksissa on jotain vähän vinossa. Ankero on sentään ollut normikissi koko ajan, äskenkin kiipeili pyykkitelineen päällä. Yksi kolmesta sentään, hohhoijaa.

Kesäloma tekee muuten esiteinille hyvää. Äsken, raahaduttuani kotiin haettuani lapset päiväkodista ja käytyäni heidän kanssaan eläintarvikekaupassa ostamassa kissanmallasta ja kaupasta viikonlopun ruoat (rahat Irlantitililtä, jonne en edes ole ehtinyt säästää niin paljon kuin suunnitelman mukaan olisi pitänyt), soitin hänelle ja pyysanelin häntä käymään kaupassa hakemassa unohtamaani kissanruokaa. Mitä teki esiteini? Rääkyi tietysti puhelimeen ettei varrrmana mene, hän ei jaksa sateessa kävellä ja pyöräkin on iskällä. No, päätin kuitenkin tehdä ruoan ennen kauppaan palaamista. Ennenkuin makaronivesi ehti edes kiehahtaa, esikoinen käveli ovesta sisään, pyysi itku kurkussa anteeksi räyhäämistään ja tarjoutui sittenkin käymään siellä kaupassa. Vau.

Nyt kun vielä itse jaksaisin köpöttää elokuulle asti, jolloin itse pidän lomani. Ammoin loukkaamani polvi on ryhtynyt kasvamaan leveyttä enkä pysty enää kyykistymään. Sairaslomaa en kuitenkaan uskalla hakea, koska himoitsen ylitöitä niin että pahaa tekee. Jospa vaikka juhannuksen saisin tienata, jolloin lasten pitäisi sopimuksen mukaan olla isällään. Toivossa on hyvä elää.

Ja nyt suonette anteeksi, söin vahingossa ison pussillisen karkkia ennen ruokaa ja poistun ällöttymään tuonne sivummalle --->

Noniin, Saima, tuo pikkiriikkinen murheenkryyni jonka napanuorankin katkaisin aikoinaan, oli tänä aamuna niin kovissa tuskissa ja aristeli takajalkojaan ettei muuta kuin armonanelusoitto esimiehelle ja suoraan eläinlääkärille.

Kolme tuntia myöhemmin ja kaksisataa euroa köyhempänä oli suljettu pois luunmurtumat ja paikoiltaanluiskahtamiset, ruiskutettu nestettä hieman kuivuneen pennun ihon alle (Oletteko kuulleet miten kissan nahka rutsahtaa kun siitä työnnetään neula läpi? Toivottavasti ette. Se oli kamalaa.) sekä annettu kipulääkettä ja laksatiivia. Röntgenkuva nimittäin paljasti kolossaalisen ummetuksen.

Tullessani töistä kotiin sairaanhoitajaksi jätetty esikoinen oli leiponut ja sotkenut koko kämpän samalla kun pelasi kaverinsa kanssa tietokoneella. Yllättävä saavutus, eikö totta? Saima nukkui kylppärissä, Ankero oli asettunut viereen ja piti tassuaan kipeän siskonsa kaulalla. Liikkistä! Juuri hetki sitten Saima sai puserrettua ulos muutaman kikkareen, mutta sitä suurta satsia odotellaan edelleen. Ankeroa hämmentää kun toinen ei juokse enää hippaa, emo taitaa olla vain tyytyväinen kun edes toinen pennuista pysyy paikoillaan.

Tili meni sitten miinukselle ja lisää tulee vasta yli viikon päästä, samaan aikaan pitäisi muka suunnitella Ruotsiin lähtöä ja palkattomien lomapäivien ottoa. Nyt ei muuten hirveästi naurata, eli ihan ollaan taas tämän blogin ytimessä.

Ainoa isovanhempani kuoli viikonloppuna muutaman viikon sairastettuaan. Koska äitini sitä niin luottavaisena ehdotti, uskalsin tosiaan kysyä X-mieheltä onnistuisiko sellainen järjestely, että X-mies huolehtisi lapsista sillä aikaa kun minä käyn Ruotsissa hautajaisissa. Vastaus oli nopea ja selkeä; ei. Se yksinään riittäisi varmaankin oikeuttamaan jonkinasteisen närkästyksen, mutta sitten kun minulle selvisi että herra oli sunnuntaina vienyt lapset omille vanhemmilleen jotka palauttivat heidät vasta klo 21 vaikka seuraavana aamuna oli ylösnousu kello 6.00, tunnen närkästyksen kasvavan entisestään. Samaan syssyyn selvisi sitten sekin etten tule pääsemään Sonisphereen vaikka se on X-miehen viikonloppuna, koska olin jo ehtinyt puhua että käyttäisin lapsia reissussa silloin. Koskaan en kyllä vahvistusta ehdotukselleni saanut, mutta niinpä vain oli sekin jo tiukasti päätetty.

Jotenkin tuntuu että tässä on jo normaalin raja jossakin kohtaa ylitetty. Eihän tapaamissopimuksella sinänsä lainvoimaa ole, ellei tapaava osapuoli sitä halua noudattaa. Ei myöskään ole minkäänlaista sakkoa sille vanhemmalle, joka laiminlyö lasten oikeutta tavata toista vanhempaansa. Edes tämä yhteishuolto ei velvoita toista vanhempaa astumaan remmiin kun tarvittaisiin, eli sinänsä X-mies ei ole tehnyt mitään lainvastaista.

Silti jotenkin kaivelee.

Yhhyh, muistio itselle; pura kamera säännöllisesti. Tunnin työ arkipäivänä on kokonaan kotitöistä pois, ja jos ei olisi ollut eilistä ruokaa jääpaakissa, olisi tullut surkea ilta. Toki ilta on surkea jo nyt, onhan taloudessa eripuraisia lapsia ja pirulliseen kuvankatseluohjelmaan kyllästynyt äiti, joka on kyllä saanut tehdä töissä vähän kevyempää hommaa, mutta on silti lopen uupunut rikkonaisten öiden vuoksi. Tiesittekö muuten, että se koulutulokas, jota on mahdotonta saada hereille normaaliin aikaan 6.30, saattaa ihan hyvin istua aamuviideltä olohuoneessa leikkimässä kissanpentujen kanssa? Ja tiesittekö, että esiteini saattaa repiä hentoista kissanpentua nuoremman sisaruksen sylistä jos on sitä mieltä että tämän tulisi lähteä viemään roskia hänen kanssaan, vaikka jos edes epäilee että toinen olisi nostanut pentua huonosti, antaa ikävästi takuuvarman korvatillikan?

Kunpa edes kuopuksesta ei olisi mitään kerrottavaa, mutta koska tyyppi riisui housunsa ja yritti hassusti kiemurrellen nähdä peräaukkonsa peilistä, täytyy todeta että kaikki täällä ovat yhtä kummallisia.

Pitäkää tekin kädet kyynärpäitä myöten ristissä, ettei kukaan sairastu ja X-mies ottaa nämä riivlapsukaiset viikonloppuna kuukauden tauon jälkeen. Jotenkin tuntuu että lepo olisi minullekin ihan ansaittu jutska. Jos vapaaviikonloppu todella onnistuu, aion mennä tuohon alle seuraksi tekemään tuota samaa.

Iski itsenäisyyspuuska ja ajoin lasten kanssa tutustumaan Hämeen linnaan. Tuosta noin vain, ilman ennakkosuunnittelua tai eväsostoksia tai kenenkään mukaan pyytämistä. Juuri ennen Hämeenlinnaa ajoimme ukkoskuuron läpi, ennen sitä oli vain tihuutellut. Ennen linnanporttien sisäpuolelle pääsyä ehdimme kastua läpimäriksi, joten kun lipunmyyjä kysyi myötätuntoisesti yllättikö sade, oli pakko vastata ettei. Siellä oli kuulema paistanut aurinko koko päivän, joten ilmeisesti vedimme sen säärintaman mukanamme.

Linnaan olin itse tutustunut jo viime kesänä, joten aika turvallisin mielin päästin lapset irti. Näköyhteys oli kuhunkin sellaisin väliajoin etten päässyt huolestumaan, ja jouduin taas toteamaan kuinka ihanaa on tämä lasten kasvaminen! Kuninkaansalissa oli niin jännittävä akustiikka että yllyin laulamaan keskimmäisen kanssa, meillä kun osuvat äänet aika kivasti yhteen. Häpeä iski vasta kun huomasin että viereisessä huoneessa odotti pari tyyppiä että kehtaavat tulla sisään. D'oh!

Vieressä sijaitsevaan vankilamuseoon raahasin jo väsyneet ja vinkuisat lapset väkipakolla, ja kylä kannatti! Minusta ainakin se oli hyvin mielenkiintoinen paikka. Kannattaa käydä, jos sillä suunnalla liikkuu. Kotimatkalla haimme vielä Y-mieheltä pari devaria lainaan, ja samalla mies ilmoitti liioitellulla keskusteluäänensävyllä ostaneensa liput Sonisphereen meille molemmille! Siellähän esiintyvät sellaiset pikkubändit kuten esimerkiksi Metallica ja Anthrax. Niinpä tästä kesästä on tulossa musiikkimielessä ihan hillitön, ensin Faith No More, sitten Tuska ja lopuksi Sonisphere. Sokerina pohjalla on odottamassa ensimmäinen oikea ulkomaanmatka (eikai Ruotsia eikä Viroa lasketa ulkomaaksi, eihän?).

Aika mukavaa olla aikuinen.