Viikonloppu yksin oli ihan hauska. Se ei yltänyt mielettömän hauskaksi vaikka kaikki ainekset olivatkin kasassa, koska peliin tuli yllättävä käänne: hirmuinen ikävä omia rakkaita. Nytpä voikin muistella sitä puristavaa tunnetta kun lapset häsläävät siihen malliin että toinen viikonloppu tuntuisi olevan paikallaan.

Sunnuntai-iltana juna-asemalla kuopus ripustautui syliini ja olikin siinä hiljaa huokaillen melkein koko kotimatkan. Itkun pidättelyssä oli työtä - minulla siis. Nyttemmin mitään tyypillisiä post-eroahdistuksen merkkejä ei oikeastaan ole ollut - siis kuopuksella. Ei ole tullut pikkuista nyrkkiä naamaan ja sylitellä ja suukotella on saanut. Keskimmäinen ja esikoinen ovat kilpaa kertoneet viikonlopun tapahtumia, niihin kuului ainakin nääääääin pitkä käärme ja sammakko.

Ai niin, arvellessani että bikinikuvan julkaisemisesta aiheutuva kirvelevä häpeä saisi minut tuntemaan itseni nuoremmaksi olin harvinaisen väärässä. Nyt tunnen itseni vain typeräksi, kun en vielä tähän ikään mennessäkään osaa hallita kaikenlaisia kouhotusimpulsseja!

Huomaatteko muuten että tämä on jo seitsemäs kirjoitus, jossa en mainitse Sydän, sydäntä? Onpa tehnyt aika tiukkaa! Huomenna olen menossa On the Rocksiin keikalle, ja samalla vietän ensimmäisen keikkani vuosipäivää. (Sen kunniaksi kävin kampaajallakin, ja keskimmäinen oli ihastuksissaan koska näytän kuulema ihan dinosaurukselta!) Nyt vain sormet kyynärpäitä myöten ristiin sään viilenemisen puolesta. Pyörryin tänään töissä, ja jos pyörryn toisesti, voi olla ettei onni olekaan matkassa ja päädynkin On the Rocksin sijasta Jorviin.