Käytin ihan vain humputtelun hengessä esikoisen ja keskimmäisen eilen elokuvissa. Valitsimme elokuvaksi Onni von Sopasen, joka olikin ihan kelpo raina, mutta meni ohi neljävuotiaalta ja vähän ahdisti lemmikinvalintapulmissaan edelleen painivaa yhdeksänvuotiasta, joka taitaa sittenkin haluta marsun. Elokuvassa oli pari kohtausta joille en voinut olla nauramatta silleesti maha kipeänä ja vedet silmissä, joka oli aika kiusallista, koska salissa oli lisäksemme vain kaksi muuta seuruetta, jotka olivat äärimmäisen hiljaisia. Tylsimykset. Ihmiset, naurakaa enemmän!

Kotimatkalla pyörähdimme Aprillissa ostamassa esikoiselle taikatempputarvikkeita, keskimmäiselle kissanaamarin, minulle peruukin ja kuopukselle kumikäärmeen. Peruukkini on muuten aika hieno. Vaikka se on melkoisen halpis, se on silti niin luonnollisen näköinen, että kun pyysin kolmen askeleen päässä seisovaa eskoista sanomaan mielipiteensä, hän ei huomannut minua, vaan tähyili ohitseni kauemmaksi kauppaan. Jätin sen maksamisen jälkeen päähäni, ja vasta ruokakaupassa käynnin jälkeen junassa oivalsin elokuvan yhden teeman: tiettyyn ikään saavuttuaan kaikki lapset häpeävät vanhempiaan. Siinä minä istuin junassa peruukki päässä työntäen kumikäärmettä salaattipunttiin miehelle iloksi ja yllätykseksi, ja nolostuin lasteni puolesta. Taitaa olla ihme jos kehtaavat lähteäni kanssani enää mihinkään.