Yön yli nukuttuani jaksan yrittää taas tätä paljon puhuttua etäännyttämistä ja asioiden asettamista laajempiin mittasuhteisiin, viittailen nyt tuohon alempaan kirjoitukseen.

Suurimmat ongelmat tässä parisuhteessa taitavat aika ikävästi johtua tästä köyhyydestä. Jos joitakin kuukausia sitten päättyneen, neljä vuotta kestäneen yhtäjaksoisen vauva-ajan aikana olisi ollut varaa hengähtää ollenkaan, käväistä kaupungilla kahdestaan ja ostaa rauhassa ruokaa ikuisen nälän pelon sijasta, asiat voisivat olla nyt ihan eri tavalla. Viimeiset kaksi vuotta ennen töihin menoani elimme sillä tuhannella eurolla kuussa, vuokra vei asumistuen jälkeen nelisen sataa, ja meitähän on siis tässä perheessä viisi henkeä. Sillä jäljelle jäävällä roposkasalla piti sitten ostaa viidelle hengelle ruoat, vaatteet, matkakortit ja ihan kaikki. Toki olimme kaikkien toimeentulotukinormien alapuolella, mutta sosiaalitoimistoon ei ollut mitään asiaa koska mieheni oli opiskelija, enkä minä ollut oikeutettu työmarkkinatukeenkaan koska en ollut ehtinyt valmistua ammattiin. Minun olisi siis pitänyt aloittaa opiskelut, ja jotenkin minusta tuntuu että siellä ruudun takana saattaa joku ymmärtää että käteenjäävän rahamäärän pienentäminen minun opiskelujeni takia ei ollut ihan ensimmäisenä intresseissä silloin kun vaatteet hajosivat päälle ja nälkä korvensi silloin tällöin suolia.

Nythän sitä rahaa on, joten se jakkupukurouva kokoomuksen jäsenkirja kädessään siellä takarivissä varmaankin jo vaihtaa toiseen blogiin kun ei tämmöistä turhasta ruikuttavaa prolea jaksa kuunnella. Käyttäisin tämänkin ajan mieluummin vaikka kylpyhuoneeni sisustamiseen, eiks ni? Mutta nytpä onkin edessä ihan toisenlaisia ongelmia. Ruokaa toki on kaapissa, ja sitä tuoremehuakin aika vakiosti. Lapset voivat jälleen osallistua kavereidensa synttäreille, lahjan ostaminen kun ei tunnu budjetissamme mitenkään maatakaatavasti. Olen jopa ottanut vapaudekseni poistua kolme eri kertaa yön yli kestävälle hauskanpitoon tähtäävälle matkalle ilman lapsia, ilman mitään muuta järkevää syytä kuin pelkkä huvittelu. Aiemminhan sellaisesta en voinut edes haaveilla.

Mutta nyt, kuin koirankakat keväällä, paljastuvat parisuhteen hoitamattomuudesta aiheutuneet ongelmat. Emme koskaan käyneet missään, koska meillä ei ollut ketään, joka olisi voinut vahtia lapsia, emmekä toisaalta olisi voineen sijoittaa rahaakaan niin paljoa kuin esimerkiksi elokuvailta olisi edellyttänyt. Toinen typistyi siksi lastenhoidossa auttavaksi toiseksi siivoojaksi, ja valitettavasti jako on vain korostunut töihinmenoni myötä. Melko suurena klimppinä sopassa on minun oma katkeruuteni siitä, että jouduin menemään itse töihin nostaakseni elintasomme edes normaalia muistuttavalle tasolle, samaan aikaan kun ystäväpiirissä miehet hoitivat järjestään herratason palkkaa kotiin ja ystävät harmittelivat lähinnä sitä, kuinka raskasta etelänlomilla pyörähtäminen lasten kanssa on. Juujuu, tasa-arvoa olla pitää ja eläköön emansipaatio, mutta mieluusti olisin kokenut että minun äitiyttäni olisi arvostettua niin paljon, että taloutemme olisi siksi aikaa turvattu. Ja nyt ei siltä tunnu.

Näkisin, että asiat olisivat nyt kovasti toisin jos kotihoidontuet olisivat edes jossain määrin tolkullisella tasolla. Olen aivan varma siitä että asiat olisivat nyt toisin, jos kunnat oikeasti järjestäisivät sitä laissa määrättyä kotiapua lapsiperheille, jota me saimme yhteensä 12 tuntia sen jälkeen kun minä olin leikkauksessa, ja jota jouduin lakikirja kädessä itkemään ja vaatimaan, ja joka myönnetiin minulle ilmeisesti vastoin virkamiesohjeita. Nyt tässä on ilmeisesti kehkeytymässä taas yksi katkera eropari ja kolme kahden kodin lasta. Kukahan tästä hyötyy?