Taisin tammikuussa kirjoittaa että nyt alkoi sellainen punttikuuri että heikompia hirvittäisi. Koska ette ole saaneet lukea veren ja kyynelten sekaista valitusta kroppani rajoista, arvasitte varmaan että perstrainerin hommaan jallittamani iso könsikäs mursi kätensä tappelussa ja jäi pitkälle sairaslomalle, ja arvasittekin ihan oikein.

Mutta nnnnnnyttthhh! Isolla könsikkäällä on käsi kunnossa ja iltavuoron jälkeen olemme kömpineet työpaikan kuntosalille yhdessä parin muun tyypin kanssa. Ensimmäisenä iltana tein ison könsikkään ohjauksessa reisiä ja pakaroita, ja ymmärsin miksi Piikkari vaahtoaa siitä hanuritreenistä. Se on i-ha-nan-nan-naa! Toisena päivänä sitten yläselkä ja hauikset saivat armotonta kyytiä, ja ai että, nyt on niin kiinteä ja napakka olo, että tätä on pakko jatkaa. Aamulla kun viisivuotias halusi leikkiä vauvaa ja sidoin hänet kantoliinalla selkääni jotta pystyin jatkamaan tiskikoneen tyhjennystä ja täyttöä, jaksoin kumarrella taakka selässä ihan eri tavalla kuin vielä viime viikolla. Kerrankin lapsiraukka sai olla liinassa niin kauan kuin halusi, eikä niin kauan kuin minä jaksan kantaa.

Iso könsikäs on tietylaisesta sosiaalisesta rajoittuneisuudestaan huolimatta paras mahdollinen perstraineri, olen ihan raxtunut. Tyyppi kyseli tavoitteitani odottaen ilmeisesti kilomääriä kussakin laitteessa, ja vastatessani "Haluan tuntua kiinteältä sylissä" menetti hän hetkeksi kasvolihastensa hallinnan. Se oli söpöä! Ne muutkin tyypit siellä salilla ovat kyllä ihan raxtamisen arvoisia, eivät vierasta yhtään että sinne tulee tämmöinen pullukka mimmi hikoilemaan eivätkä edes virnuile yhtään! Kannustavat vaan, perhana. Hämmentävää.

Kauas on siis kuljettu siitä, kun peruskoulun liikuntatunnit nostattivat kylmän hien otsalle ja vatsanesteet nieluun.