Aamulla menin töihin kahdeksaksi. Aamutupakan jälkeen ryhdyin töihin, kuten aina. Uni painoi turvakenkien takia muutoinkin raskaita jalkojani, mutta koska sama väsymys heijastui muidenkin kasvoilta, jaksoin.

Tuntui että olin tehnyt töitä jo useita tunteja, mutta kello ei ollut juurikaan edennyt. Päätin että katson kelloa seuraavan kerran vasta kun näen muidenkin valuvan tauolle ettei aika tuntuisi niin pitkälle, mutta kun lopulta luovutin ja katsoin kelloa tehtyäni saman verran töitä kuin useimpina päivinä koko työajan aikana, se ei ollut lähelläkään oikeaa taukoaikaa. Tupakkapaikalla ihmiset näyttivät nääntyneiltä, kaikkien kello näytti osapuilleen samaa aikaa. Joku kävi jo esimiesten luona kysymässä palkatonta, mutta töitä kuulema riitti niin paljon, että siitä oli turha edes haaveilla.

Jatkoin töitä, jatkoin ja jatkoin. Taukoja oli pakko pitää usein. Vaikka minusta tuntui että  tein töitä parin tunnin pätkissä, kellonaika ei ollut vieläkään lähellä sitä oikeaa taukoaikaa. Muutkin olivat huomanneet saman. Soittelin usein kotiin, ja mieheni oli raivoissaan, kun en ollut vieläkään tullut. Kerroin etteivät esimiehet päästä meitä kotiin ennen työajan loppua, mutta se ei meidän kummankaan oloa helpottanut. Lopulta erään puhelun aikana hän kertoi löytäneensä toisen naisen ja muuttavansa lasten kanssa hänen luokseen. Itkin ja anelin häntä odottamaan minua, mutta turhaan. Lapsetkaan eivät kauan enää jaksaneet minua muistella, sillä heidän hentoranteisella äitipuolellaan oli dvd-soitin ja auto.

Surin heitä kauan, ja ensimmäisen kahvitauon vihdoin koitettua tulin hakeneeksi lohtua erään kollegani sylistä. Kun vatsani alkoi kasvaa, kävin kysymässä esimiehiltä, voinko poistua ja jäädä äitiyslomalle. Sille päästäkseni minulla olisi kuitenkin pitänyt olla lääkärintodistus, ja mihinkäs minä olisin lääkäriin päässyt lauantaina, kesken työvuoron. Pari naista oli jo synnyttänyt vauvan, ja muodostuneen käytännön mukaisesti vetäydyin minäkin vessaan synnyttämään. Lapsi oli kovin pieni ja hento, koska en ollut ehtinyt työpäivän aikana syödä kunnolla ja olin joutunut jatkaamaan raskasta fyysistä työtä koko raskauden ajan lääkärintodistuksen puuttuessa. Synnytys oli helppo, ja jatkoin töitä pian käärittyäni lapsen kantoliinalla selkääni. Nimesin hänet kaikkien kolmen kadonneen lapseni mukaan, sillä koska en päässyt lähettämään virallista paperia maistraattiin, ei kukaan voinut minua kieltää nimeämästä tytärtäni myös pojan nimellä.

Lapsi autteli minua töissäni vartuttuaan. Hän kiintyi syvästi työpaikkamme vanhimpaan mieheen, joka tuntiessaan aikansa pian koittavan yritti pyytää esimiehiltä palkatonta vapaata kuollakseen kotona. Hakemus kuitenkin evättiin, ja niin jouduimme erään tupakkatauon aikana järjestämään hautajaiset. Niiden jälkeen kauhu hiipi vanhempien työkavereideni ilmeeseen, eikä heitä saanut oikein enää innostumaan mistään. Tyttäreni suri ystäväänsä, ja huomattuaan itsekin olevansa raskaana, päätti nimetä lapsensa tämän mukaan. Tyttäreni poikaystävä, hänkin työvuoron aikana syntynyt, kuoli kuitenkin tapaturmaisesti ennen lapsen syntymää, ja niinpä tyttärenpoikani sai kaksi kuolleen miehen nimeä. Se taisi olla vauvalle huono enne, sillä hän ei jaksanut elää kovin pitkään. Yritimme kyllä pyytää esimiehiltä lupaa viedä vauva sairaalaan, mutta sille olisi kuulema aikaa vasta työvuoron jälkeen. Jouduimme siis hautaamaan parkkipaikalle taas yhden meistä.

Sen jälkeen kaikki on sumeaa. Pitkiksi kasvaneet hiukseni muuttuivat valkoisiksi ja selkäni kovin kumaraksi, ja tyttäreni joutui auttamaan minua töissä yhä enemmän, vaikka olikin kuolleen esikoisensa jälkeen synnyttänyt neljä muutakin lasta, jotka tietysti vaativat hoitoa.

Nyt viimeinen työpäivä on kuitenkin takanapäin, ja loma vihdoin alkanut.