Kylläpä tarvitsee monenmoista paperia ja todistusta asuntohakemukseen. Ilman kevyttä kemiallista apua en kuukahtamatta kykenisi soittelemaan ja käymään siellä sun täällä, kun pitää kuitenkin samalla hoitaa työ, lapset ja koti. Surkeaa on se.

Joskus esikoisen ollessa pieni pidin kynsin ja happamin hampain kiinni omasta iltalevostani, enkä olisi halunnut lapsen nukahdettua tehdä mitään muuta kuin röhnöttää sohvalla ja kutoa. Silloin lapsen iltaparahtelut ja huonostinukahtamiset tuntuivat ihan maatakaatavan raskailta asioilta, joiden ylitse ei millään olisi jaksanut kavuta. Ihän älytöntä energianhaaskausta, sanalla sanottuna. Olen päättänyt opetella pitämään kodin jo nyt siistinä ihan omin voimin, ja käytän surutta siihen myös ilta-aikaa, joka tarkoittaa sitä että nettiaika kutistuu entisestään käytännössä nollaan ja tv:tä seuraan vain sivusilmällä. Olenko kärttyisä ja podenko epäreiluutta? Noen. Ennen tuntui että koko maailma liukui käsistä jos yksi jakso tv-sarjasta jäi väliin tai tuli huonosti katsotuksi, nyt sillä ei ole mitään väliä.

Ei tästä nyt taida saada mitään nasevaa loppupäätelmää. Huomasinpa vain, että turha on nitistä mistään, kun tärkeintä ihan oikeasti on että kaikilla on kivaa. Eikä minun kivuuteeni vaikuta suotuisasti se, ettei minun televisionkatsomiseni takia lapsille ole puhdasta vaatetta kaapissa tai lautasta astiakaapissa.