Tjuuba, saa onnitella! Avioeron harkinta-aika on umpeutunut, eikä kulu enää pitkääkään aikaa siihen kun Y-mies saa huomata seukkaavansa eronneen, ei enää naimisissa olevan naisen kanssa, kuten tähän asti. Tähän tilanteeseen soisi kyllä olevan omat juhlallisuutensa, niin helpottunut ja iloinen on olo!

Vielä kun saisi vakuutuksen ja vannomuksen ettei tarvitsisi enää nähdä X-miehen vanhempia. Olen alhainen ja katala ex-miniä, eli sama linja jatkuu siinä asiassa. Ex-anopinpökäle oli tuppautumassa kylään tuodessaan esikoisen X-miehen luota, mutta luopui sitten aikeestaan nähtyään ilmeisen kauhistuneen ilmeeni ja työnsi pelkkiä kukkia ovenraosta tässä kaksi viikkoa sitten. Nyt se saatanan rehu sitten jöpöttää tuolla parvekkeella, ja poisleikattua sappeani korventaa aina, kun silmäni siihen osuvat. Nyt sentään X-mieskin tunnustaa että heidän suhteensa on vähän kiero, ja X-miehen kihlattu on tainnut laittaa heille täydellisen vierailukiellon, josta häntä vähän kadehdin. Olisinpa minäkin osannut olla niin ilkeä, mutta ei, piti esittää kilttiä ja kärsiä! Hyi olkko.

Sosiaalisuusrintamalle kuuluu myös uutta. Paljastui että työkaverin, olkoon nyt sitten vaikka Kissanainen kun niitä kerran on supersankarein nimillä täällä nimitetty eikä muitakaan naispuolisia supersankareita tule äkkiseltään mieleen, toinen lapsi on aika erittäin vahvasti Asperger-tyyppiä, vaikka diagnoosi onkin vielä hakusessa. Parka. Onneksi aikuisista asseista on sen verran kokemusta, että osasin jotenkuten tulla toimeen hänen kanssaan, vaikka aikalailla kieli keskellä suuta yritin mennä etten vain tekisi mitään karmeaa mokaa, joka saisi hänet inhomaan minua loppueloni ajan. Jokin taisi mennä oikein, sillä vaikka lapsi kyynelehti lähes koko kaksituntisen jonka meillä vietti, oli hän kuitenkin sanonut äidilleen että olen kiva ja meillä on mukavaa. Sillä aion lämmitellä ainakin huomisaamuun asti.