Haluatteko tietää mitä tapahtuu kun erityisen raskaasta työviikosta väsynyt yksinhuoltajaäiti lähtee jälkikasvustonsa kanssa viikonloppuretkelle ruotsalaiseen eläintarhaan? Ei se mitään, sillä avaudun silti.

Ihan aluksi täytyy mainita, että tämä yksinhuoltajaäiti oli ollut erossa miesystävästään kolme pitkää viikkoa, jotka miesystävä vietti mökillään virikeympäristössä tehden rautataoksia, pilkkoen oikeita isoja puita ja kalastellen. Tietysti mies palasi vasta torstai-iltana, joten edessä oli uusi kirpaiseva ero heti perjantaina, kun jo aikoja sitten varatun seuramatkan hetki koitti. Edelleen haluan tuoda esille sen tosiseikan, että tämän retken takia Y-miehen yllätyksenä ostamat Sonisphere-liput jäivät osaltani käyttämättä, sillä piti leikkiä moraalin päälle ymmärtävää lapset ensin -äitykkää. Ehkä kehtaan mainita myös sen, että ehdotin kyllä X-miehelle että hän sittenkin ottaisi lapset tänä viikonloppuna tapaamiseen jonka olin retken takia jo perunut, mutkun hää sanoi että pah, huokaisin minä ja päätin porskuttaa alkuperäisen suunnitelman mukaan. Sitten joitakin viikkoja myöhemmin X-mies kyllä sanoi sittenkin ottavansa lapset, mutkun lippuni oli jo luvattu toisaalle ja kaksi laivayötä lapsille, en lähtenyt enää muuttamaan suunnitelmia. Selvää tähän asti?

Nämä pienet painolastit sekä visusti laivan uppoamista pelkääviltä lapsilta piilossa pitämäni tieto lauttakolarista eivät kuitenkaan kauheasti harmitelleet, kun astuimme tilausbussiin, saavuimme hienosti aikataulussa oikeaan terminaaliin, siirryimme sujuvasti laivaan, löysimme välittömästi omaan hyttiimme, piipahdimme tax freessä ostamassa vähän namievästä seuraavalle päivälle ja ryhdyimme nukkumaan. Taputtelin itseäni olalle, join yhden tölkkioluen ja nukahdin varsin tyytyväisenä itseeni.

Lauantaina heräsimme ajoissa ja siirryimme aamiaiselle. Esikoista hermostutti kun seisovia pöytiä oli niin monta ja ne tuntuivat vähän epäloogisilta, mutta lapsi löysi silti syötävää ja suostui syömään. Kuopus puolestaan teki tenän. Kaikki oli liian erikoista ollakseen ruokahalua herättävää, ja vaikka muistuttelin miten rankka päivästä on tulossa ja miten pitkän ajan päästä vasta pääsemme syömään, sain taas todeta miten nalkutus ei todellakaan lisää lapsen ruokahalua. Keskimmäinen sai sentään  jotain alas, ja minä jo rutinoituneena laivabuffetin käyttäjänä osasin kyllä pitää puoleni.

Seuraavaksi löysimme tien ulos laivasta kohtuullisen hyvin, vaikka esikoista hermostuttikin kun en hypännyt kohti poistumistietä sillä sekunnilla kun kuulutuksessa kerrottiin maihinnousun alkaneen. Vakuuttelin että kaikki on kunnossa ja tiedän mitä teen, mutta epäilyksen ja epävarmuuden varjo poistui hänen kasvoiltaan vasta kun istahdimme tilausbussiimme. Taas kaikki meni hienosti, pääsimme sisään eläintarhan alueelle ja aloitimme kierroksen puolitutun työkaverin ja hänen poikansa kanssa. Voisin oikeastaan sanoa että kaikki meni hienosti siihen asti, että poislähtöön oli enää puolisentoista tuntia. Silloin esikoista rupesi hermostuttamaan, että ehkäpä olemmekin käsittäneet poistumisajan väärin ja meidän tulisi jo olla bussilla. Kuopus puolestaan hoksasi, että akvaariot jäävät nyt kokonaan näkemättä. Kävelimme silti alkuperäisen suunitelmamme mukaan kohti uloskäynnin leluansaa, vaikka kaikki vaaran merkit olivat ilmassa.

Lienee tarpeetonta sanoa, että rättiväsynyt kuopus aloitti huudon, kun en suostunut ostamaan sitä enkä tätä. Avokämmenen läimäytys pakaralle ei suinkaan saanut ostohalujani heräämään, vaan tiukensin kukkaronnyörejä entisestään. Keskimmäinenkin yritti hetken aikaa mankua, mutta ei oikein jaksanut, joten lopetti. Esikoinen taas menetti totaalisesti malttinsa ja vannoi tekevänsä kaikenlaista pahaa kuopukselle, ellei huuto lakkaisi. Arvatkaa lakkasiko? Hien valuessa noroina ohimoita myöten kannoin kuopusta toisessa ja isoa painavaa kassia toisessa kädessä puolisen kilometriä bussille hirveästi välittämättä siitä, montaako ihmista ruhjoin tungoksessa. Jotta oloni olisi mahdollisimman tukala, keksi kuopus niistää kaulaani vasten. Toki ulospäin, eiväthän hänen tuntemuksensa minua kohtaan olisi muuten tulleet kyllin selviksi. Perässä seurasivat jupiseva esikoinen ja väsynyt keskimmäinen, jonka odottelu maitohappoisin käsivarsin ei varsinaisesti mitään herkkua ollut.

Sitten vasta alkoikin matkamme jännittävin osuus. Lähtiessämme aikaa ehtiä lautalle oli aivan yllin kyllin. Pysähdyimme pitkäksi aikaa pitämään jäätelötaukoakin. Kaikki olisikin ollut hyvin, jos kuski olisi vienyt meidät heti oikeaan satamaan. Arvatkaa miten pitkältä tuntuu kolmen vartin suhailu pitkin poikin vierasta kaupunkia, kun laivan lähtö ilman meitä alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä? Voin kertoa, että varsin pitkältä. Matkaan mahtui muutama käsittämättömän vaarallinen U-käännöskin, ja alkoi olla jo mahdotonta peitellä omaa kauhua lapsista välittämättä. Astuimme lopulta laivaan kello 19.58, ja laiva lähti aikataulun mukaan klo 20.

Sitten tein toisen emämokan. Suihkuttelin lapset ja itseni, puimme vähän paremmat vaatteet ylle ja lähdimme katsastamaan mitä yökivaa laivalta lapsille löytyisi, sillä mennessä oli vaikka mitä aktiviteettia, jotka kaikki skippasimme jotta jaksasimme aamulla nousta. Vastaus oli: ei mitään. Kuopus oli niin pettynyt että pillahti taas itkuun, esikoinen, joka oli tapauksen kunniaksi saanut vähän meikkiäkin kasvoilleen, muuttui varovaisen toiveikkaasta mykäksi raivottareksi, ja kilttiä hyvin käyttäytyvää keskimmäistä en edes ehtinyt huomioida. Koska itsekin olin ihan poikki enkä jaksanut lirkutella ja lepytellä, ajoin katraani hyttiin ja pistin jokaisen nukkumaan hiljalleen laantuvan raivoamisen säestämänä. Täytyy sanoa että ensimmäistä kertaa ikinä kaikki nukahtivat viidessä minuutissa, ja minä olisin kokenut laivaretken parhaan hetken, ellei oma raivoaminen olisi harmittanut niin.

Aamulla selvisi että bussi oli kuin olikin saatu laivaan, ja kotimatka olikin aika hiljainen. Vielä hiljaisempi oli hakemaan hälytetty Y-mies, jonka Sonispherestä saisi yhtä pitkän postauksen aikaan, eikä välttämättä yhtään parempitunnelmaista. Tänään täällä kotona olenkin sitten lähinnä nukkunut ja syönyt itseni yrjöämispisteeseen karkkia. Armaat lapsoseni saavat juosta ulkona, minä nautin hiljaisuudesta. Vasenta etusormeani, josta lapset yleensä pitävät kiinni, jomottaa vieläkin ja voisin vaikka vannoa sen nahan venyneen, sillä siinä on nyt pari päivää roikuttu toden teolla.

Seuraavaa keikka vs. retki lasten kanssa -tilannetta mietin kyllä todella tarkkaan.