Ette ikinä kyllä usko, mutta X-mies vastasi kiirelliseen tekstiviestiin jo kolmantena päivänä sen lähettämisestä!

Olin niin hämmästynyt, etten voinut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseni ja soitin, onneton, kysyäkseni mitä nyt näille toistaiseksi jäissä oleville tapaamisille tehdään. Siihen ei X-mies kuulema nyt ehtinyt vastata. Kysyin milloin elatus- ja tapaamissopimukset sitten vahvistetaan, ja kuulema vasta ensi kuussa (piti olla kyllä helmikuussa jo kaikki valmiina maaliskuuta varten). Kysyin olisko mitenkään mahdollista, että tapaisimme kasvotusten saadaksemme asiat nopeammin selvitettyä, voisimme puhua englantiakin ja X-miehen vaimo olisi hyvin tervetullut mukaan, mutta ei, ei se nyt oikein sopinut. Lisäksi uskalsin kysyä minkälaista tapaamisrytmiä hän seuraavaksi mahtaa ehdottaa, johon X-mies vastasi hetken kaarreltuaan että yksi yö kaksi kertaa kuukaudessa voisi olla sopiva. Ehdotinpa sitten tapaamisten vähyyden vuoksi hieman nk. minimiä korkeampaa elatusmaksua, ja siihen totesi X-mies, että sittenhän hän vastaisi koko elatuksesta yksin, joten ei suostu (ehdotin siis 160e/pää, kun nk. minimi on n. 130e). Sitten tulikin luuri korvaan.

En ehtinyt kertoa että olin juuri palannut kuopuksen kanssa terveyskeskuksesta, jossa häneltä oli juuri otettu verikokeita ja passitettu allergiatesteihin. Tämä taitaisi olla sellainen asia josta olisi sopivaa toiselle huoltajalle tiedottaa, mutta varmaankin aika ymmärrettävästä syystä nyt ei tee mieli lähettää turhia tekstareita eikä sähköpostiviestejä, kun kokemus on jo osoittanut ettei niitä ilmeisesti edes lueta, kun vastausta ei ainakaan kuulu.

Inhottaa myöntää, että alan luisua kostomielialan puolelle. Suurinpiirtein tähän asti olen vain syvästi ihmetellyt X-miehen käytöstä. Ei ero ollut mitenkään erityisen rankka eikä dramaattinen, vaan yhteistuumin siihen ruvettiin. X-mies kertoi haluavansa toisenlaisen vaimon, ja sellainen hänellä jo on. Lapsia en ole ikinä estänyt tapaamasta. Esittelin reilusti Y-miehen heti kun hän tuli kuvioihin, ja miehet tapasivatkin meillä teekupposen ja suklaakakun merkeissä. En ole vaatinut häntä osallistumaan lasten kuluihin, vaikka mahdollisuutta olenkin tarjonnut. En tajua missä kohti alkoi mennä vikaan. Sanokaa nyt joku mitä ihmettä minä teen niin väärin, että ansaitsen luuria korvaan ja muutenkin tylyä käytöstä?

Kuopus oli muuten äärimmäisen reipas ensimmäisessä verikokeessaan. Näytteenottohuoneesta päästyään tuumasi luulleensa kuolevansa, kun oli kuulema sattunut niin paljon, mutta totesi sitten että tiesi kyllä ollut oikeasti "edes kuolemaisillaan". Myöhemmin hän rehvasteli sisaruksilleen että verikoe "sattui kirosanasti". Ennätti myös lapsipoloinen kysyä saako veren takaisin sitten kun se on tutkittu, sillä hän kuulema mielellään ottaisi sen takaisin, kiitos. Olen minä pyytänyt sappikiviäni (en saanut) ja viisaudenhammastani (sain) mutta eipä ole juolahtanut mieleen pyytää verta takaisin! Nyt jäpikkä odottaa kovasti energia-eikun-arrelgiakoetta, kun keskimmäinen on siitä jo niin paljon kertonut, mm. sen että sai käydä äidin kanssa kahdestaan kahvilassa. Ja näitä nokkelia ja hauskoja tyyppejä ei oma isä jaksa katsella muutamaa tuntia kuukaudessa pitempään.

En vaan jaksa tajuta.