Ystäväni otti minuun eilen yhteyttä sähköpostitse. Tunnustuksenomaisessa viestissään hän kertoi, että menettää usein hermonsa lastensa kanssa ja lyö heitä.

Olen järkyttynyt. Hän ihan varmasti odottaa että osaan sanoa jotain järkevää ja rakentavaa, rohkaisevaa ja lohduttavaa. En kuitenkaan osaa. Ei aihe minullekaan ihan vieras ole, ehkäpä siksi olenkin niin järkyttynyt. Kotipaikkakunnallani, jossa ystäväni edelleen asuu, on sellainen ilmapiiri että lasten ja naisten pahoinpitelyt ovat ihan normaaleja, samoin kuin on luonnollista että kunnon mies on vaimostaan hirvittävän mustasukkainen ja joutuu humalapäissään toisinaan tappeluihin ihan miestenkin kanssa.Väkivallan ketjua on sen takia hirvittävän vaikea katkaista. Itse tein radikaalin ratkaisun: jätin silloisen (normaali-ihmisten mittapuulla lähes mielipuolen) avomieheni ja muutin tänne, toiselle puolelle maata. Silloin vasta tajusin että ei lastakaan saa nipistää eikä tukistaa. Aivan sama mitä lapsi on tehnyt ja kuinka väsynyt ja vihainen äiti itse on, lasta ei ikinä saa vahingoittaa. Suuttua kyllä saa ja oma suuttumus pitää tuoda julki, mutta kajoamisessa menee raja. Jos lasta lyö oma äiti tai isä, ainoa tuki ja turva tässä maailmassa, miten ihmeessä lapsi pystyy luottamaan itseensä tai muihin? Miten saada lapsi ymmärtämään että muita ei saa lyödä, jos vanhemmalla kuitenkin on oikeus lyödä lasta?

Kyllä se niin on, että kasvattamalla omaa lastaan kasvattaa lapsenlastaan. Kaikki mitä heille teemme nyt, he tekevät omille lapsilleen. Se on ihan meistä vanhemmista kiinni, mikä sukupolvi sen väkivallan ketjun katkaisee.

5929.jpg