Yhdessä postauksessa valittelin sitä, ettei avioerokaan ole ajankohtainen. Nyt en ole enää niin varma. Jos tätä nyt sattuu lukemaan joku lapseton sinkku, niin tässä vinkki: Älä vilkaisekaan miestä sillä silmällä ennenkuin olet nähnyt hänen kasaavan kirjahyllyn omakätisesti, vaihtavan lampun ja maksavan laskunsa ajallaan.

Mieheni isä on ammatiltaan puuseppä, hänen äitinsä on ollut miehen koko elämän kotiäitinä. Tutun kaavan mukaan miehelläni ei ole minkäänlaisia lapsiperheen arjessa tarvittavia taitoja. Jossain hömppälehden kolumnissa nainen myönsi että hänellä on kyllä päävastuu lapsista ja kodin siisteydestä ja sen sellaisesta, mutta se ei oikeastaan haittaa häntä, sillä miehellään on päävastuu elatuksesta, autosta ja talon kunnosta. Minun opiskelijamieheni ei elätä, meillä ei ole autoa ja asuntokin on vuokrattu. Kaiken roikkuminen minun varassani on inhottavaa. Mies kyllä tekee kotitöitä, paljonkin, mutta vain käskystä. Usein vasta kolmannesta. Lasten kanssa hän on paljon, tottakai, ehtiihän sitä leikkimään kun laiminlyö kodinhoidon.  Pelkän siivouksen laiminlyönnin vielä jotenkin nielisi, mutta tuo kädettömyys - sitä en millään jaksaisi. Ja sitäpaitsi, sekin tulee kalliiksi.

Esimerkkejä, olkaa hyvä. Eilen miehen piti asentaa keittiön ikkunaan sälekaihdin. Pikkuhommaan meni häneltä kahdeksisen tuntia. Kestin sen kuin rääkätty kotiäiti ainakin, ja käskin sen jälkeen kiinnittää koukut kattoon lasten keinua varten, joka ostettiin jo kuukausia sitten. Siitä mies menikin onnettoman näköiseksi. Oikea poranterä löytyi mutinan jälkeen, naapurista piti hakea turvaa antamaan valtavat suojalasit. Vielä korvatulpat korviin ja sähköt poikki, ja mies oli valmis hommiin. Punaisena se kävi sitten vääntämässä ne sähköt takaisin päälle, ja yritti porailla uudestaan. Jostain syystä siellä katossa on nyt yksi reikä kahdeksan sijasta, ja pora on piilossa. Lapset eivät enää itke kiikkunsa perään, ovat kai jo unohtaneet sen. Näissä esimerkeissä ei ole kyse rahanmenosta, kunhan purin mieltäni. Mutta kun ihan hyvät sateenvarjorattaat ovat käyttökelvottomat pikkuvian takia ja pyöräni jarrujen löysyyden takia, niin alkaa jo ahdistamaan. Molemmat olisivat todella tarpeelliset, mutta minkäs teen? En millään haluaisi ottaa vastuuta noistakin hommista, tuskinpa se olisi mahdollistakaan. Unen määrästä tinkiminen on hullun hommaa kun lapsia on näin paljon, en halua sellaiseksi surulliseksi lööpiksi.

Sitäpaitsi tämä perheen pomon toimi on hirveän yksinäinen työ. En tunne omaavani tasavertaista kumppania, vaan käskytettävän puoliaikuisen, josta koituu pelkkiä kuluja eikä vastineeksi saa kuin muutaman hetken lapsenhoitoa päivässä. Toivon todella että kadun tämän kirjoituksen julkaisemista.