Kun köyhyyttä jatkuu pitkään, kaikki menee koko ajan huonommin ja huonommin. Vuoden pärjää keskivertonainen ostamatta uusia vaatteita, kituutellen kaksi.Sitten vanhimmat alkavat jo hajoamaan alkutekijöihinsä. Jos kituutusaikana vartalossa tapahtuu dramaattisia muutoksia, ollaan pulassa. Äitiysvaatteet ovat hirveän kalliita, imetyspaidat samoin, liivejä sentään saa jo kohtuullisella hinnalla, tosin vain tavallisiin liiveihin verrattuna. Kirpputoreilta tietysti saa kaikkea halvalla, mutta niiden kiertely kysyy aikaa - ja rahaa. Eikä saa kauhean tarkkaa näkemystä olla siitä, mitä haluaa päällensä pukea.

Minun kituuttamiseni alkoi siis tammikuussa 2000, ja toivon että pääsen töihin tänä talvena. Ihan ensimmäiseksi aion ostaa itsekkäästi vaatteita. Tarvitsen oikeastaan ihan kaikkea: sukkia, pikkuhousuja, farkut, t-paitoja, pitkähihaisia, verkkarit, lenkkarit, rintaliivejä, kävelykengät, toppatakin, toppahousut, syystakkikin on niin kulahtanut, että hävettää. Kaikki vaatteeni kaksia farkkuja lukuunottamatta ovat kuluneita, paikattuja ja rispaantuneita. Ne kahdet farkutkin ovat säästyneet vain raskauksien takia.

Kuluneissa vaatteissa liikkuminen hävettää. Koulun juhlat ovat piinallisia, kun omistaa vain yhden juhlavamman hameen, joa sekin on saatu miehen siskolta ja on vyötärönauhasta rispaantunut. Huolehdin esikoisen kouluun aina siisteissä ja yhteensopivissa vaatteissa ihan siksi, ettei meidän köyhyytemme näkyisi päällepäin ja vaikuttaisi kaverisuhteisiin. Olisi hirveää jos lapseni joutuisivat silmätikuiksi vain sen takia, että tein päätöksen olla kotona heidän kanssaan niin pitkään kuin mahdollista.