Kävin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni työvoimatoimistossa. Tästä päivästä lukien olen siis virallisesti työtön työnhakija, joskin aion kyllä kysyttäessä vastata olevani kotiäiti. Nyt tuntuu kyllä siltä kuin seisoisi sen sanononnoista tutun kuilun reunalla. On hypättävä, taakse ei voi palata. Silmät on sidottu, enkä tiedä mitä kuilun toisella puolella on, en edes sen leveyttä.

Koska minulla ei lukion lisäksi ole mitään kokonaista koulutusta (puoli vuotta puusepänopintoja, puoli vuotta lähihoitajan opintoja ja imetystukiäidin koulutus kuulostavat paljolta, mutta ovat yhtä tyhjän kanssa) joten olen työnhakijoiden pohjasakkaa. Mistään ei ole edes työkokemusta. Kotona on lisäksi kolme pientä lasta ja olen edelleen parhaassa synnytysiässä. Jos joku työnantaja suostuu minuun päin edes vilkaisemaankaan, olen kyllä suuresti hämmästynyt!

Miten tässä edes pääsi käymään näin? Lapsena minulla ei ollut tulevasta ammatista mitään haaveita, kouluajan sitä vain ajelehti ja ihmetteli miten tolloja toiset voivat olla. Jossain vaiheessa sitä hahmotteli tulevaisuutta, johon kuuluisi henkeviä keskusteluja älykkään ja komean miehen kanssa aamuyöllä jossain päin Helsinkiä, sen kummempia tulevaisuudensuunnitelmia minulla ei ollut. Ja nyt minulla on kolme lasta, ei koulutusta, opiskelijamies (joka on kyllä komea ja älykäs, se myönnettäköön) ja tulevaisuus ihan yhtä musta kuin ennenkin. Sydän, sydämen XXX on pyörinyt päässä koko päivän, ei vähiten sanoituksen takia:

Voisiko joku auttaa?
En tajua, mitä voisin tehdä.
Jotakin on mennyt pieleen.
Joudun nyt liemeen.
Tämä ei ole reilua.
Tämä on väärin.
En ala mitään.

PS: Huomasin tänään vasta klo 16 että olin aamulla laittanut housut väärinpäin jalkaan. Siellä työvoimatoimistossakin istuin siis housut väärinpäin. Sillälailla.