Tänään olin ajatellut kirjoittaa mieheni keksimästä hulvattoman hauskasta mopoturnajaisideasta. Sen toteuttamiseen olisi tarvittu vain tossumopo ja koulun metallityön luokka, ja siitä olisi ollut hurjasti hyötyä kaikille kansanosille.

Nyt ei kyllä enää naurata, sillä taas kiiri korviin tieto yhdestä eroavasta tuttavapariskunnasta. Minä tuskin olen vanhanaikainen ja olen kokenutkin kaikenlaista, mutta sitä suuremmalla syyllä voinkin sanoa että kyllä ydinperhettä muistuttavassa yksikössä on sitten hyvä olla. Poikkeuksia tietenkin on, älkää nyt kukaan vetäkö hernettä nenään! Mutta tässä yhteydessä haluan nyt voimakkaasti julkituoda oman väsymykseni sikamaisia perheenisiä kohtaan. Niitä, joiden prioriteettilistalla ovat ensimmäiseksi omat harrastukset ja muu hulmuaminen, sitten vasta jossain pohjalla oma vaimo ja lapset. Sitten jossain vaiheessa jos nainen ei kyllästykään ja jätä kuvatunlaista paskiaista, mies alkaa itse ehdottamaan eroa, yleensä vasta hölmöiltyään sen verran rankasti että mitään muutakaan ei enää ole tehtävissä. Sitten sitä saatetaankin itkeskellä yleisönosastoissa että voi kun on julmaa, kun vaimo ei näytäkään tarvitsevan miestä mihinkään eikä lapsetkaan muista edes oman isänsä kasvoja, mutta raha niille kyllä kelpaa ja elatusmaksuihin pitäisi saada jotain vastinettakin. No, lapset kyllä muistaisivat, jos isä olisi joskus ollut arjessakin läsnä, ja miten nainen voisi kaivata arkeen sellaista, mitä siinä ei oikeastaan ollutkaan? Ja se satanen, pari kuussa on kyllä pienen ihmisen täysipainoisesta hoivaamisesta aika vähän. Sen ei pitäisi nykyajan miehillekään olla mikään Suuri Ihme ja Hämmästys, että ne lapsoset ovat osaksi myös miehen itsensä aikaansaannoksia.

Tämä oli nyt yleistä ärtymystä, vaikka luulisin että osa lukijoista tietää mistä tämä tällä kertaa kumpusi. Olen syvästi pahoillani.