Perjantaihin on vielä muutama pitkä päivä. Onneksi lapsilisät sentään maksetaan myös perjantaisin, opintotuen maksupäivähän siirretään maanantaille, jos 4. päivä on perjantai. Siitä onkin aikaa, kun viimeksi rahat ovat loppuneet. Tämä lienee minun syytäni. Jos minä edelleen nyhjäisin vain ja ainoastaan neljän seinän sisällä tilillä olisi ollut muutama kymppi enemmän, emmekä nyt joutuisi venyttämään penniä sieltä sun täältä. Kyllähän minä jollain tasolla tiesin, että noilla Sydäreitten keikoilla käymisestä seuraa pientä nipistystä lompakkoon, mutta en minä tajunnut, että tässä nälkääkin joudutaan näkemään. Toisaalta en oikein osaa katuakaan, sillä koen että pieni irtaantuminen kotiympyröistä on minulle henkilökohtaisesti ollut nyt aivan välttämätöntä. Siitä on nyt nelisen vuotta kun aloin odottamaan keskimmäistämme, sen jälkeen en ole juurikaan yksin liikkunut. Siis ollenkaan. En ole vienyt edes roskia. En sano että olisin ollut tulossa hulluksi, mutta ehkä olisin tullut, jos säästösyistä en olisi liikkunut senkään vertaa kuin nyt.

Parisuhde toimii kummallisesti rahojen loputtua. Aamulla saatan raivota miehelle lähtiäisiksi niin rumasti kuin osaan (ja se on, kuulkaas, aika rumasti) ja päätän päivän aikana ottaa eron, sillä pelkät yksinhuoltajakorotukset lapsilisään tekisivät melkein opintotuen verran, joka on siis se summa, jolla mies tällä hetkellä osallistuu perheemme elatukseen. Päälle elatusapu tai -tuki niin vot, jopas riittäisi taas ruokaa. Iltapäivällä järki alkaa palailemaan, ja alan olla lasten kanssa niin uuvuksissa että päätän pitää miehen ihan vain lastenhoitoapuna. Illalla miehen tullessa kotiin pyydänkin jo kaikkea anteeksi, ja lasten nukahdettua nyhjäämme yhdessä, nautiskellen. Ehkä tämä johtuu vain hermopaineesta. Ehkä en oikein kestä verensokerin heilahteluja ruokailuvälien ollessa nyt pidempiä lounaan jäädessä pois.

Väsyttää kauheasti. Viikonloppuna olisi mahdollisuus viedä isommat lapset elokuviin, siskoni kutsui meidät. Ajattelin mennä, vaikkei se viisasta olekaan. En voi sitä oikein järkisyillä puolustella, mutta haluan silti mennä. Onneksi isäni tarjoutui maksamaan esikoisen ainoan harrastuksen tältä syksyltä, muuten tästä lapsilisästä ei olisi jäänyt käteen ruokakaappien täytön jälkeen edes elokuvissa käynnin vertaa.