Tänään kuopus sai ensimmäisen tahtokohtauksensa. Eipä voi lasta syytellä, sillä huonoa onnea kasaantui koko aamulle: postista ei voitu ostaa tiskin reunalla istuvaa nallea, asukaspuistosta piti lähteä kesken leikin, omena putosi maahan ja meni hiekkaiseksi, ja vihoviimeiseksi huipuksi kotona minä nostin hänet rattaista pois. Lapsiparka karjui pää punaisena, hien, rään ja kyynelten muodostaman kalvon peitossa puoli tuntia. Se on, kuulkaa, pitkä aika kuunnella lasta, jolla on hirvittävän paha olo. Minä en saanut lähestyä ollenkaan, en saanut mennä kauemmas, en saanut silittää, en saanut laulaa, en mitään. Yritin värvätä keskimmäisen lohduttajaksi, vaan eipä paljoa kiinnostanut, kumpaakaan. Lopulta levitin peiton lastenhuoneen lattialla ja kävin siihen makuulle toinen rinta paljaana. Siihen kuopus sitten konttasi visusti katsekontaktia välttäen, kävi polviltaan rinnalle ja nukahti samantien.

Onneksi on imetys. Olen imettänyt aika tasan 3,5 vuotta yhteen putkeen, ja ihan yhtä kätevältä se tuntuu joka päivä.