Tässä viime päivien aikana kun on ollut epävarmaa kuinka paljon miehen työssäkäynnistä hyödymme (vai hyödymmekö ollenkaan) on tullut pohdiskeltua sitä, että millaista se meidän elämä olisikaan ilman ainaista rahapulaa. Minä tajusin vasta parikymppisenä että rikkaita ihmisiä on oikeasti olemassa. Muistan sen hetken vieläkin. Olin menossa Espooseen hakemaan nettitutulta vauvanvaatteita. Hän johdattikin minut bussipysäkiltä suuren omakotitalon eteen, ei suinkaan minkään rivitalon pihaan, kuten olin olettanut. Sisällä talossa oli hienoa ja komeaa ja älyttömän avaraa, ja alakerrassa oli leffahuone valkokankaineen kaikkineen. Silloin menin kyllä hetkeksi niin kipsiin, etten ole ennen sitä enkä sen jälkeenkään. (Ja terveisiä vaan sinulle, "nettituttu", jos luit ja kiitoksia viimeisestä!)

Suurin vaikutus löysällä rahalla olisi ihan varmasti minun pukeutumiseeni. Lapsille löytää kyllä aina sievää ja siistiä vaatetta aleista ja kirpputoreilta, ja miehelle olemme hyödyntäneet Dressmannin joulunjälkeisen alen. Minulle ei ole sitten ostettu mitään. Jos rahaa olisi niin viitsisi varmaan vähän shoppaillakin. Minä kyllä inhoan kaupoissa maleksimista yli kaiken, joten saattaisin käyttää personal shopperia ihan hyvällä omallatunnolla. Ehkäpä minä viitsisin jopa meikata, ehkä minulla olisi jopa hiukset kun olisi varaa käydä kampaamoissa?

Emme muuten varmasti asuisi nykyisessä asunnossamme, vaan muuttaisimme oitis jonnekin vähän lähemmäksi palveluita. En usko että ekologinen omatunto sallisi auton hankkimista. Nykyisellään elämä on yhtä tuskaa kun lähin ruokakauppakin on kahden kilometrin päässä, ja lähimmälle bussipysäkille on vähän reilu kilometri. Esikoinen kävelee kyllä reippaasti (jos viitsii) ja kolmivuotias keskimmäinenkin jaksaa jo kolmisen kilometriä kävellä ihan mukavaa vauhtia, mutta neljäs tekee jo tiukkaa. Se on tietysti harmillista, sillä emmehän me pääse kauppaan ja kotiin sillä kolmella, neljäs jää uupumaan.

Rahan myötä lapsillamme olisi varmasti joitain harrastuksia. Nykyään 8-vuotiaalla esikoisella on yksi harrastus, joka kestää yhden tunnin kerran viikossa. Isäni on onneksi maksanut sen, muuten siellä käyminen ei olisikaan mahdollista. Kahta nuorempaa käytän naapurikaupungin ilmaisessa muskarissa, se kestää puoli tuntia kerran viikossa. Jatkuvat puheet siitä kuinka nimenomaan harrastukset pitävät lapset tolkuissaan ja kaidalla tiellä herättävät minussa pientä levottomuutta, vaikka oikeastaan olen kyllä sitä mieltä että arjen rauhallisuus ja aikuisen läsnäolo ovat lapselle tärkeämpiä kuin viriketulva. Jaan huolen siitä mitä tapahtuu, kun lapset yhä selvemmin jakaantuvat Suomessa kahteen luokkaan. Asumme sattuman oikusta rikkaitten asuinalueen vieressä, ja lapset ovat siis samassa koulussa. Meillä kyläilevistä lapsista kyllä huomaa onko kotona rahaa vai ei! Niukemmin toimeentulevien perheiden lapset eivät hämmästele sitä ettei meillä ole hyllyllistä DVD-levyjä eikä kaikille omaa huonetta, ei autoa eikä välipalaksi suklaavanukkaita, mutta paremmin toimeentulevien perheiden lapset kyllä hämmästelevät. He myös haluaisivat leikkiä nimenomaan muotileluilla ja muotileikkejä jotka mukailevat tiukasti elokuvien tai sarjojen juonta. Aluksi harmitti kun esikoinen oli niin pihalla heidän jutuistaan, mutta nykyään hän osaa jo paremmin suhtautua kavereiden hämmästelyyn ja hämmästellä vähän takaisin. Yhteisiä leikkejäkin on löytynyt, eläköön vanhat kunnon lautapelit!

Muutoin uskon, että elämämme olisi aika samantyyppistä. Ehkä minä olisin kauniimpien vaatteiden ja hiusten ja muun myötä vielä iloisempikin, sillä ihan varmasti tilaisin myös siivojan muutamaksi tunniksi viikossa. Te ette usko miten kolmipäinen lapsilauma osaa sotkea!