Miehellä on nyt toinen työpaikka hyvin pitkän tauon jälkeen. Eilen hän kävi viidennessä työhaastattelussa parin viikon sisään, ja todennäköisesti jättää tämän nykyisen homman ja siirtyy sinne kolmanteen. Töitä hän on hakenut ihan aktiivisesti vuoden alusta asti. Hän on päätoiminen opiskelija yliopistolla, hyvät paperit lukiosta ja työtodistuksia vähän joka alalta, useimmat erittäin hyviä. Noh, arvaatteko jo miksi hän on alkanut saamaan yhteydenottoja nyt? Tekisi mieli päättää tämä postaus tähän ja odotella huomiseen arvauksia, mutta enpä nyt viitsi luottaa imetysdementian lahottamaan päähäni, unohtaisin kuitenkin koko jutun.

Mies jätti minun neuvostani hakemuksista ja ansioluettelosta pois tiedon meistä, perheestään. Nyt hän siis kelpaa työnantajille oikein hyvin, mutta ei vielä kolme viikkoa sitten, kun hakemuksesta kävi ilmi että kotona on vaimo ja kolme lasta. Mistäs minä luin että lapset ovat este naisen työuralle, mutta toisaalta edistävät miehen uraa? No, paskapuhetta on se.

Tulevaisuus näyttää nyt kyllä niin synkältä, että itkettää. Minähän olen nyt virallisesti työtön työnhakija, karenssi päättyy tammikuussa. Murehdin virkailijalle että kuka minutkin ottaa töihin, kolmen pienen lapsen edelleen synnytysiässä olevan naisen, jolla ei oikein ole kunnollista koulutusta millekään alalle. Odotin virkailijan sanovan jotain tyyliin "Kyllä työnantajat etsivät nimenomaan reippaita ja pystyviä ihmisiä, kuten sinä" mutta hän vain huokaisi ja sanoi "Kyllähän työnantajankin on etujaan ajateltava".

Meidän koko perhe on nyt kyllä niin syvässä suossa ettei täältä taideta ihan heti nousta. Miehen pitäisi valmistua kolmen vuoden päästä, aika sen jälkeen on vielä ihan mustan peitossa. Köyhä ei todellakaan tee mitään viisivuotissuunnitelmia elämälleen, hyvä jos ensi viikkoa uskaltaa ajatella.