Rakas lukijani, tämän muutaman päivän takaisen postaukseni oli tarkoitus provoisoida teiltä jonkinlaisia vastustavia kommentteja. Että eihän se noin ole, kyllä lapsi edelleenkin tuo leivän tullessaan, kyllä suomalainen hyvinvointiyhteiskunta pitää niin hyvän huolen lapsiperheistä, että monetkin naiset vain tehtailevat niitä lapsia ja pystyvät yhteiskunnan rahoilla elelemään hyvinkin leveästi.

Ilmeisesti olette kuitenkin kotiäitejä tai muuten fiksuja ihmisiä kaikki. Läheisessä asukaspuistossa eivät ole. Kävin siellä taas tänään nuorempien lasteni kanssa, jotta he näkisivät vähän muitakin lapsia. Yritin pitkästä aikaa viritellä keskustelua muiden kanssa, yleensä vetäydyn kirjan suojiin jos lapset vain leikkivät keskenään. Yritin udella mitä mieltä he ovat kotihoidontukien riittävyydestä ja Lape:n tasarahamallista - tasarahamallista eivät olleet kuuleetkaan ja kauhistelivat kotihoidontukien pienuutta "kun aina saa olla käsi ojossa mieheen päin". Käsi ojossa mieheen päin? Meillä se mies on käsi ojossa minuun päin, vaikka saan kuukaudessa saman rahan kuin ne asukaspuiston äiditkin. Sen jälkeen keskustelu polveili ratasmallien uusiin kuoseihin ja johonkin uuteen lastenvaatemerkkiin. En enää edes yrittänyt osallistua, mutta seurasin kuitenkin keskustelua kiinnostuneena (minussa asuu pieni antropologi). He puhuivat kuluttamisesta koko ajan. Tuntui kuin olisin seurannut vieraan, mutta hyvin ihmisenkaltaisen olentoryhmän hyvin rituaalista kanssakäymistä: ensin joku kysyi ryhmän mielipidettä tuotteen A "hyvyydestä" ja ryhmä joko hymisteli myöntävästi tai paheksuvasti. Kerrottiin esimerkki tuttavan tuttavasta, jolla oli käynyt tuotteen kanssa niin ja niin. Seuraava kysyy päteekö sama tuotteeseen B, ja taas ryhmä hymisteli joko myöntävästi tai kieltävästi. En tuntenut voivani samaistua heihin oikein millään tasolla.

Mistä te puhutte kohdatessanne?