Yli vuoden tauon jälkeen kaivoimme esiin 24-vuotiaan Saloran siivittämään syksyn aikana uudelleen virinnyttä kutomisvimmaani. Vuodessa kaikenlaisen tosi-tv:n määrä on kasvanut eksponentaalisesti. Muistan kun 90-luvun lopulla näytettiin kymppiuutisten loppukevennyksessä japanilaista tosi-tv -ohjelmaa, se oli vielä silloin jotain ihan extremeä.

Kaikkea en ole edes halunnut katsoa eikä Sub-tv meillä näy, mutta uskallan silti sanoa, että nämä tosi-tv -ohjelmat ovat pääsääntöisesti ihan arseesta. Minun on vaikea käsittää mitä ihmiset saavat niihin menemisestä, saati sitten niiden katsomisesta. Myönnän, joku vaimonvaihto-ohjelma on mielenkiintoinen ihan sillä perusteella, että voi nähdä miten muissa huusholleissa eletään ja ollaan (suomalaista versiota en ole nähnyt) mutta mitä iloa saa joidenkin saarella kökkivien ihmisten nöyryyttämisen seuraamisesta? Entäs ne onnettomat espoolaiseen taloon suljetut? Kummallista on myös se, että nämä ihmiset tuntuvat olevan tiivis osa joidenkin arkea. Esimerkiksi ohjelmien omilla sivuilla käydään välillä sellaista keskustelua, että oksat pois. Saisikohan siellä avautuvien ihmisten oman vanhan äidin asiat tuollaista kiihtymystä pintaan, jos tarve olisi?

Meillä on nyt katsottu pääasiassa Murhasta tuli totta -sarjaa (esikoinen innostui dekkareista, eikä siinä esitellä verta ja ruumiita), kakkosen 16.55-17.20 lastenohjelmia (esikoinen ei ole huomannut, että ne alkavat nykyään aiemmin) ja Prsiman dokumentteja. Muutaman elokuvankin olemme jaksaneet valvoa loppuun asti, mutta muuta sieltä ei tunnu meitä varten tulevan. Olkaa kilttejä ja haukkukaa minua elitistiseksi snobiksi. Olisi hirveää ajatella ettei kukaan muukaan halua katsella tuollaista kökköä, mutta katsovat silti, "kun ei sieltä muutakaan tule."

Ai niin, tuo otsikko tulee mieheni nykyisestä sanavarastosta.