Mies on ollut nyt töissä muutaman viikon, eikä vieläkään ole saanut selville, että miten se vaikuttaa asumistukeen, kotihoidontuen hoitolisään ja kunnalliseen hoitolisään. Symppaan kyllä täysillä sitä mummoa, jota 50-vuotishääpäivän kunniaksi haastateltiin lehteen. Kun kysyttiin että onko koskaan tehnyt mieli erota, niin mummo vastasi "Erota ei oo tehny mieli koskaan, mutta tappaa kyllä monta kertaa!" Kyllähän normaali-ihminen olisi nuo saanut selville vaan e-hei, ei meidän karjalaistaustainen '"kyllätämätästäsuttaantuu" -perheenpäämme.

Minä vietin lapsuuten Pohjois-Pohjanmaalla ja olen tottunut siihen, että asiat hoidetaan. Kun joku rempsottaa, niin se korjataan. Kun on sovittu tapaaminen kello sejase, niin paikalla ollaan varttia ennen. Ei jäädä tuumailemaan että voisi joskus vaikka tehdä niin ja noin, vaan otetaan ja tehdään se samantien. Se pätee niin käsityöprojekteihin, kodinkunnostukseen kuin hauskanpitoonkin. Vaan miten suhtautuu asioihin mies, joka on varttunut Vantaalla, mutta vanhempansa ovat syntyneet vähän Karjalan tyhjennyksen jälkeen Etelä-Suomessa? Tämä mies tuumailee. Aamupalan jälkeen jäädään pöytään lukemaan kirjaa, mitä sitä nyt heti pöytää korjaamaan. Kun lapset alkavat käydä liian meluisiksi lukemista ajatellen, niin voisi kai periaatteessa viedä ne ulos. Ensin pitää kyllä korjata se pöytä; astiat kannetaan kirja edelleen kädessä tiskipöydälle, jätetään ne siihen laittamatta tiskikoneeseen, ja leivät voi laittaa paikoilleen tai oikean paikan viereen, mutta maidon, juuston ja margariinin voi jättää pöytään, eihän tässä niin pitkä aika ole seuraavaan ruokailuun. Mitäs sitä pöytääkään pyyhkimään, kun kohtahan se likaantuu kuitenkin. Tosiaan, siinä pöydän ja tiskipöydän väliä rauhallisesti maleksiessa on kellokin jo kirinyt niin paljon eteenpäin, ettei ehkä sittenkään kannata mennä ulos, kun ruokaakin pitäisi laittaa. Toisaalta tuli jo luvattua lapsille, joten puetaas ne nyt sitten. Sitten kun niille on saatu vaatteet päälle, ne kiljuvatkin nälkäänsä. Noh, mennääs nyt pihalle vaan, ottakoot tästä vaikka leivät kouraan, kun oli nuo värkitkin esillä. Myöhemmin sitten päästään ehkä syömään siihen aikaan kun muutoin syötäisiin välipalaa, ja kuopus ainakin on kiljunut itsensä tajuttomaksi väsymyksestä. Minä tietysti hoidan asiat aivan toisella tavalla, paljon järkevämmin.

Luin paljon evakkotarinoita odottaessani keskimmäistämme, ja kyllä minua hävetti kun luin, että kotipaikkakunnalleni ei haluttu ottaa yhtään evakkoa vastaan. Nyt kyllä ymmärrän että miksi. Kyllähän nuo asiat näyttävät hoituvan tuollaisella vähän rennommallakin otteella, mutta ihan aina minulla ei riitä pinnaa odotella. Uusi kattolamppu oli makuuhuoneessa nojatuolin alla viisi kuukautta, ennenkuin olin synnytyksen jälkeen varma etten pyörry kiivetessäni tuolin päälle kumolleen laitetun muovilaatikon päällä olevalle vessajakkaralle sitä laittamaan. Polkupyörän jarruja ei korjattu sen jälkeen kun olin teloa itseni pahasti, vaan sen jälkeen kun olin karjunut itseni käheäksi ja aloittanut selibaatin viikkoa aiemmin.

Nyt työn alla on noiden tukiasioiden selvittäminen ja taas polkupyörähommia: siskon hylkäämään pyörään pitää vaihtaa takakumi. Lisäksi olohuoneesta on palanut lamppu. Onko ideoita? Näin flunssakauden alla haluaisin säästää ääntäni, ja tuntuuhan se alentavalta karjua omalle miehelleen, kun ei lapsilleenkaan halua.